elämästä ja sen sellaisesta

Hiljaisuuden vaikeus

2010-04-22T22:45:01+03:00

Tajusin tänään pitkästä aikaa jotain uutta. Vaatii paljon enemmän olla hiljaa yhdessä kuin puhua pälpättää niitä näitä. Niitä hetkiä, kun vietät aikaa toisen kanssa sanomatta mitään pitää vaalia. Jotenkin ajatusmaailmani on kieroutunut, että pitäisi puhua ja sanoa hirveästi ollakseen tai tehdäkseen jotain. Mutta toisinaan riittää, että on siinä. Vaivautuu paikalle vaikkei sanoja saakaan ulos. Eikä ehkä kaipaakaan mitään sanottavaa, mutta silti on paljon mukavampi kävellä jonkun kanssa kuin yksin.

Aloitin terapian. Ensimmäisellä kerralla kirosin itseäni, että vajoan sitten taas siihen sanomattomuuden kuoppaan. Sen pitäisi olla yksi niistä paikoissa, jossa ainakin saisin sanottua mitä päässäni liikkuu, mutta ei. Vastasin kyllä kun kysyttiin, mutta lyhyesti. En vahingossakaan antanut oljenkorsia, johon tarttua. Mutta kai minä itse tein ajatustyötä koko ajan, vaikken sitä tietoisesti tajunnutkaan. Mietin valintojani, sitä mikä oikeasti on tärkeää ja mikä on riittävää.

Miksi en voi tajuta kuinka hyvin mulla on asiat?

2010-03-11T22:39:01+02:00

Mutta kun se yksi ainoa puuttuu.

Niin mikään ei riitä.

Miksi mun pitäs olla vahva ja jaksaa yksin?

Miksen mä saa rakastaa ja olla rakastettu?

Joo, on paljon ihmisiä ympärillä,

mutta ei ne korvaa sitä yhtä,

jolle oisin koko maailma.

Ei ole enää ketään, jolle vois valittaa sinkkuuden kurjuudesta,

kun kaikilla on joku,

joka niitä rakastaa.

Joku, joka pitää niitä hyvänä.

Ehkä mun on tarkotus olla yksin, jotta voisin keskittyä ja tukea muita.

Mutta on se niin väärin.

Miksei mulla voi olla sitä kalliota?

Sitä syliä, joka rauhoittaa.

On siinä ja kuuntelee.

Mutta ei.

Yksin pitää mennä nukkumaan ja

yksin herätä.

Ei kukaan toivottele hyviä öitä,

aamuja,

edes päivää.

On ihmisiä, jotka haluaa nähä mua ja joille mä merkkaan paljon,

mutta at the end of the day

heillä on muutakin elämää.

Jotenkin minä en vain riitä... omasta mielestäni.

Koskaan en ole tarpeeksi hyvä, ihana, tunnollinen, loistava.. täydellinen.

Olen aina keskeneräinen, laiska p*ska.

Vaikka pahimmillanikin olen aivan loistava, fiksu ja uskomaton.

Miksen voi riittää itselleni?

Ketä koetan miellyttää?

Voisinko vain luottaa siihen,

että kaikki on hyvin ja minä riitä?

Minun parhaani on paras.

PISTE.

Ei selityksiä,

ei muttia,

vain hymy ja hyvä olo.

Tosiasiassa mulla menee aivan vitun huonosti, ehkä huonommin kuin koskaan. Mikään ei huvita, mikään ei kiinnosta. Koettaa vain kynsin ja hampain keksiä jotain mukavaa tekemistä, joka saisi innon ja energian palaamaan. Mutta ei.

Oikeaa kysymystä odotellessa

2010-03-07T23:37:01+02:00

En edes muista milloin olen viimeksi kirjoittanut, joten otin päiväkirjan avuksi tähän avunhuutoon. Huomaan kirjoittaneeni perin osuvia runoja, suorastaan viiltäviä. Mutta ehkä ne viiltävät vain minua, kun minähän ne olen kirjoittanutkin luomisen tuskassa. Tuli toissapäivänä puhetta juuri siitä, kuinka hyvänä ajanjaksona harvoin jaksaa kirjoittaa. Mutta odotapas kun menee huonosti, niin johan syntyy sydäntä raastavaa tekstiä. Kai kaikella on hintansa.

Kovasti olen tässä taas lapsen leikkiä seuratessani miettinyt asioita. Lähinnä ehkä sitä miten opettaa lapselle elämän perusasioita. Kuinka tukea lapsen luonteenomaista uteliaisuutta ja rohkeutta ja kuitenkin samalla opettaa peruskäyttäytymissääntöjä. Kuinka opettaa suvaitsevaiseksi ja ajattelemaan omilla aivoillaan? Ei kait sellaista voi opettaa, mutta saahan sitä yrittää. Tai sitten vain suostuu lapsen oppiin siitä kuinka kävelymatka on paljon mukavampaa lumivallien päällä liukumäkien kera.

Haluaisin jo nukkumaan, mutta jotenkin tuntuu, että sydämeni päällä on vielä jotain. Pari viime päivää ovat olleet kerrassaan loistavia, mutta jokin kaihertaa. Olisi hirveä tarve puhua, kirjoittaa, maalata, mutta jotenkin ei saa sitä tarvetta konkreettisesti ulos. Se jää tuohon sentin päähän kuin heliumilmapallo, joka vahingossa lentää taivaan tuuliin. Odotan vain, että joku kysyisi minulta oikean kysymyksen, muttei kukaan älyä kysyä. Minun pitäisi älytä sanoa, mutta olen liian ehdollistunut kysymys-vastaus-peliin, jotta voisin aloittaa monologin kuulijoilleni, dialogista puhumattakaan.

Kaikilla on kaikenlaista

2010-03-07T21:36:01+02:00

Ei kukaan sanonut, että elämän pitäis olla helppoa,

mutta.

Onko mahdollista pohtia maailma puhki?

Voiko liikaan suruun kuolla?

Mitä jos on liian viisas ikäisekseen?

Olisiko tyhmänä helpompaa?

Herätys

2010-02-24T23:00:01+02:00

Ei taas hyvin mee. Huomaan skippaavani luentoja, vältteleväni ihmisiä, olevani väsynyt ja kärttyinen, enkä jaksa ajatella, päätöksenteosta tai avunpyytämisestä puhumattakaan. Haluan vain peiton alle piiloon, enkä edes jaksa nukkua.

Olen vain paossa maailmaa ja pahoja,

normaaleita asioita.

Paossa elämää,

tunteita,

päätöksiä,

vaikeuksia.

Ei jaksa puhua, tuntea, ajatella.

On kuin robotti, joka ohjelmoidaan liikkumaan eteenpäin.

Huojuva askel kerrallaan.

Tein eilen BDI:n 39p. Not good, not good at all. Olen yrittänyt tehdä mukavia asioita, että saisin edes itseni jaloilleni, mutta miksi? Miksi vaivautua? Mutta olen minä asioita saanut aikaan, ei sillä. Mutta mikään ei riitä.

En minä tiedä.

Väsyttää.

Ei jaksaisi yrittää.

Mutta ei kait se auta kuin mennä nukkumaan ja koettaa uudestaan taas huomenna.

Kun olis joku, joka rakastais.

Pitäis sylissä.

Lohduttais.

Mutta ei.

Ite pitää räntäsateessa lompsia.

Pelastavaa prinssiä odotellessa.

2010-02-15T22:31:01+02:00

Kun tulis joku, joka pitäis kiinni ja rakastais.

Tahtoo jonkun, jota rakastaa.

Jonkun, jota ikävöidä.

Jonkun, jonka tapaamista odottaa.

Jonkun, jonka jokaista hetkeä kaipaa.

Jonkun, joka ottaisi syliin ja silittäisi.

Harhaa

2010-02-01T23:30:01+02:00

En ole halunnut ajatella.

Pysähtyä.

Lisännyt vain vauhtia.

Ei mun tarvi pysähtyä.

Kaikki on hienosti.

Maailma on avoinna.

Jokin raapaisee pintaa.

Lähden taas sulkeutumaan.

Mitä mä oon menny tekemään?

Mitä mä oon luvannut tehdä?

Kun sais elämästä taas kiinni.

2010-01-19T22:29:01+02:00

Missä se elämänilo luuraa?

Tekee mieli vetää niitä ihmisiä turpiin, jotka sanoo,

että hymyilemällä ja kun ei ota asioita niin vakavasti

tulee onnelliseksi.

Kiss my ass.

Ei se ole niin yksinkertaista .

Mutta ei oo kiva olla ärtynen ja ärsyttävä kyynikko.

Ois ihanaa vaan iloita,

olla sydäntään myöten innoissaan jostain.

Kuuluttaa sitä koko maailmalle:

Sain sen mitä halusinkin.

Ja minä kun luulin jo selvinneeni, mutta ei.

Seinät kaatuu päälle, vaikkei niitä edes ole.

Uneton pitkästä aikaa...

2010-01-18T00:45:01+02:00

Kiitän itseäni taas 7 tunnin kuluttua kun kello soi. En tiedä. Tuntuu kuin sisälläni olisi joku suuri öhkömönkiäinen, joka kaivaa tietään ulos, mutta törmää aina panssariin. Kuin se rikkoisi kaiken sisältäni tunneleitaan raivatessaan. Haluaisin puhua, mutten tiedä mistä. Haluaisin kirjoittaa, mutten edes tiedä mistä alkaisin. Haluaisin maalata, mutten tiedä mitä. Haluaisin tehdä kaikkea, mutta en tiedä mistä alkaisin ja mihin päätyisin.

Sisälläni on selittämätön paha olo. Ulkoisesti kaikki on vallan mainiosti, mutta jokin pitää yllä sisäistä ukkosmyrskyä. Alan olla kyyninen. Odotan taas pahinta ja stressaan tulevia tilanteita minkä kerkeän. En jaksaisi kohdata uusia ihmisiä ja opetella uusia käyttäytymissääntöjä. Vedän vain tuttua ja turvallista peittoa korville.

Haluaisin itkeä, mutten jaksa. Sitten taas repeän ihan ihme tilanteissa liitoksistani. Mitä itken kun kyyneleille ei tunnu tulevan loppua? Mistä olen niin katkera, että se syö minun sisällyksiä alkupalaksi? Haluaisin vain olla iloinen, energinen, onnellinen, onko se liikaa vaadittu?

Onnenhetket

2010-01-17T23:45:01+02:00

Voisinpa lentää olemattomilla siivilläni.

Tarrata kiinni onnenhetkiin.

Liitää tuulessa lumihiutaleiden seassa.

Olla kuin en olisikaan.

Vailla huolen häivää,

Vailla tämän päivän kiireitä.

Olisi vain,

Minä ja ajatukseni.

Kaikki kauniit ajatukset aivojen kaaoksesta suodatettuina.

Kaikki ne ihanat hetket,

jotka saivat minut pysähtymään ja hymyilemään.

Ne hetket, kun tajusin,

että tämä on mahdollista.

Tässä hetkessä on vain onnea iloa ja rakkautta.

Tässä minä taas istun.

Yksin, uneton, rauhaton.

Tilastot kertovat, ettei ole hätää.

Opintopisteitä on,

Ystäviä on,

Viriketoimintaa on,

Kaikkea on.

Miksei mieleni ole samaa mieltä?

Olenko se plusmiinus 1 virhemarginaali,

Joka tuhoaa koko onnellisuus käsityksen?

Olenko se poikkeus,

Joka vahvistaa säännön.

Se, joka ei sovikaan gaussinkäyrään?

Mitä jos sittenkin?

Jos kerrankin?

Olisi kaikki ulkoisesti kaikki huonosti

Ja sisäisesti kaikki hyvin.

Olisiko se helpompaa,

Helpommin ymmärrettävää,

Helpommin sulatettavaa?