Sehän oli sitä aikaa kun mummo kuoli. Tuli sitten itkettyäkin pitkästä aikaa. Kohtahan siitä on jo kolme vuotta. Nyttemmin siihen on jo tottunut. Kyllähän sitä vieläkin on ikävä ja muistoja muistelee, mutta se ei ole enää niin konkreettisesti läsnä kuin oli silloin ensi alkuun. Nyt se vain joskus iskee vastoin kasvoja. Muutenkin on ollut pitkä aika, ettei ole menettänyt ketään. *koputtaa puuta* Tosin on joutunut seuraamaan toisten menetyksiä, mutta se on eri asia. Vaikkakin mulla on jo pitemmän aikaa ollu tunne, että kohta menetän taas jonkun. En osaa sitä selittää, on vain sellainen tunne. Siis joka päivähän on mahdollista menettää joku. Mutta… en tiedä..
”What is love?” soi radiosta. Niin. Voiko menettää jotain sellaista jota ei rakasta tai ainakin jollain tasolla välitä? Eikö välittämisestä tee vaarallista juuri menettämisen pelko? Pelko siitä, että jos suostuu välittämään ja ajattelemaan: ”tuo ihminen on tuossa aina”, niin on vaarassa loukkaantua, kun se ihminen ei olekaan enää siinä. Kyllä, käytin sanaa ”kun”, en ”jos”. Ja tein sen tarkoituksella. Sillä jokaisessa ihmissuhteessa tulee se päivä, kun se toinen ei ole siinä. Eikä kyse ole vain välittämisestä vaan elämän tosiasioista. Ihmiset kasvavat erilleen niin fyysisesti kuin henkisesti ja jos ei muuten niin kuolema vie ennen pitkään jommankumman tai molemmat. Sitten on taas tyystin eri keskustelu mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.
Mutta kuolema on jännä juttu. Suurin osa keskusteluista päätyy lopulta aiheeseen kuolema. Se on jotain josta jokainen voi puhua, jos ei omista kokemuksista niin vierestä seuraajana. Mutta se on myös aihe josta on joskus vaikea puhua. Ihmiset olettavat että pitäisi olla oikeita sanoja lähiomaisille, mutta ei niitä ole. ”Otan osaa.” Riittää vallan hyvin, mutta älkää koskaan laittako noiden sanojen perään huutomerkkiä. Se ei sinne kuulu. Sinne kuuluu vain piste. Olettaen että on kyse kirjallisesta ilmaisutavasta. Mutta kuolemasta tekee jännän sen kuinka hautausmaa on täynnä korvaamattomia ihmisiä. (tuo oli lainaus jostain, mutta luonnollisestikaan en muista alkuperää…)
Se on ehkä jopa hieman kyyninenkin lausahdus sille, kuinka kuolleista pitäisi aina puhua hyvää. Ja kuinka yhtäkkiä, kun ihminen kuolee, häntä aletaankin ylistään. Muistellaan hänen tapoja ja harmitellaan kun ei koskaan kerennyt kylään jne. Kyllä te tiedätte, olette kuulleet ne sanat monta kymmentä kertaa. Mutta tuleeko se siitä kuoleman lopullisuudesta. Kun tajutaankin, että ei perkele, en koskaan sanonut sitä hänelle eläissään kuinka paljon hän minulle merkitsi. Hän oli eläissään itsestäänselvyys. Hän oli joku, jonka kerkeän nähdä sitten huomenna, ensi viikolla, ensi vuonna, sitten joskus kun on aikaa. Mutta entäs jos sitä aikaa ei koskaan tule?
Istuhan alas. (vaikka todennäköisesti istutkin jo). Pysähdy miettimään hetkeksi. Milloin viimeksi sanoit jollekin välittäväsi? Milloin viimeksi ajattelit jotakin ihmistä, mutta et koskaan päässyt puhelimeen tai toisen ovelle asti? Milloin viimeksi sanoit ääneen: ”Minulla on/oli sinua ikävä”? Milloin viimeksi sanoit, ettet käy pesemässä pyykkiä toisen luona vain pesukoneen vuoksi vaan nähdäksesi toisen? Milloin viimeksi rohkenit sanoa, että tulin tänne sinun vuoksesi, nähdäkseni sinut? Minulla on sinulle pieni salaisuus: Ihmiset ovat tyhmiä. He ottavat toisensa itsestään selvyyksinä. Kyllä tuo tuossa vieressä pysyy kun on aina ennenkin pysynyt. Eipä sillä, itse olen ihan yhtä tyhmä.
En koskaan sanonut mummolle välittäväni. Päinvastoin, äksysin minkä kerkesin. Enkä minä ole tunteista puhumisessa vieläkään hyvä. Teot puhuvat enemmän kuin sanat, mutta mitä jos teot tulkitaan väärin? Tokihan sanat muuttuvat sanahelinäksi jos sitä liian usein alkaa hempeilemään. Mutta mikä on liian usein? kerran päivässä, kuukaudessa, vuodessa, elämässä? Pitääkö sen muka olla niin vaikeaa piristää toista ja sanoa että oikeasti mä välitän susta?
Nyt taitaa olla aika viedä itkettyneet silmäni unten maille.
Ei itku paha asia oo. Se on merkki siitä, että on inhimillinen ja tuntee
jotain. Mutta joo, se siitä hempeilystä tältä erää.
Kommentit