Luin ja täydensin eilen viime… siis tämän vuoden kalenteria. Minulla on paha tapa luoda useita kalentereita joita aion kovasti pitää ajan tasalla. Käytännössä ne kuitenkin unohtuvat ja ehkä sitten joskus muistini mukaan niitä täydentelen. Mutta huomasin kirjoittaneeni aika loistavaa tekstiä la 16.8.2008 klo 14.50

 

”Elämä on lyhyt. Sen voi käyttää murjottamiseen ja menneiden haahuiluun, mutta ei se kannata. Ylitä itsesi ja ennakkoluulosi. Kokeile, saatat tykätä siitä sittenkin. Älä anna epävarmuuden tuhota intohimoa. Luota tunteisiisi ja vaistoihisi. Anna mennä. Ainoa asia, mitä kadut on asiat joita et yrittänyt. Virheistä viisastuu, oppii tekemään uusia virheitä. On enemmän kuin ok riemuita asioista, hehkuttaa hyviä hetkiä ja unohtaa murheet. Elämä jatkuu eteenpäin, mutta sitä voi ymmärtää vain taaksepäin. Anna itsellesi anteeksi, teit oikean ratkaisun sillä hetkellä vallitsevissa olosuhteissa. Thank you and good night. ”

 

Mikä lie viisauden ja selvyyden hetki silloin vaivannut. Tosin nuita kahta viimeistä lausetta jäin miettimään onko ne lainauksia jostain, mutten kyllä nyt muista. Minulla on paha tapa muistaa erinäisiä lausahduksia, mutten muista niiden alkuperää. Vähän niin kuin filosofian opettaja vertasin filosofiaa matikan opetukseen. Että erinäiset yksityiskohdat unohtuvat, mutta tapa ajatella asioita filosofisesti tai matemaattisesti säilyy.

 

sama elokuun päivä hieman myöhemmin:

”muistelen vuoden kolmea ensimmäistä kuukautta ja huomaan että… asiat muuttuvat. Ympäristöni on muuttunut joten minunkin on pakko muuttua. En voi käyttää samoja tekosyitä over and over again kun niiden perusteita ei ole enää olemassakaan. On sopeuduttava, löydettävä uusi tie. Rauhaisa paikallaan olo on toisinaan poikaa. Mutta tuntuu, että siihen pitää repimällä repiä aikaa. Koko ajan joku on vetämässä yhteen suuntaan ja toinen toiseen. But I got to learn how to say no. Kaupunkiin on aina hieman vaikea palata pitkän kotonaelon jälkeen, mutta niin sitä vain sinne aina kuitenkin lopulta sopeutuu… ”

 

Niin viime tammikuu oli yhtä helvettiä ja tuntuu, ettei siitä voi olla vielä vuotta. Ihan vastahan se oli. Mutta toisaalta sen ahdistuksen jälkeen vaikutti normaali elämä perin leppoisalta. En oikeastaan tiedä missä välissä palaset loksahtivat paikoilleen. Mutta jossain vaiheessa ajatusmaailmani muuttui. Pienet vastoinkäymiset eivät enää olleet syitä jäädä makaamaan sängyn pohjalle vaan ne olivat asioita jotka tuli hoitaa. Asioita, jotka tehdään ja sitten unohdetaan. Ei sillä, en vieläkään ole mikään duracell pupu, mutta en yhtä helposti jää sängyn pohjalle kuin jokin vuosi sitten. Uudet asiat eivät ole niin pelottavia vaan ennemminkin haasteita. Mutta joskus on tehtävä ikäviä asioita, jotta mukavat asiat tulisivat mahdollisiksi. Ei aina voi olla kivaa tai unohtaa mitä kiva tarkoittaa.

 

Sitäkin olen viime aikoina miettinyt, kuinka aikoinaan rakastamani asiat ovat jääneet kiireen ym. selitysten jalkoihin. Biljardin peluu, tikanheitto, frisbeenheitto(tai tarkalleen ottaen melanssipönttöjen kansien heitto… ;)) pianonsoitto, laulaminen, maalaaminen, luominen.. People give up too easily kun kyseessä on asiat joiden tekeminen tekee iloiseksi ja onnelliseksi. Aina on muka kiire. Ensin pitää tehdä työt ja opiskelut ym. sitten jos sattuu jaksamaan niin ehkä jotain muuta, yleensä ei. Or then it’s just me again. Ei voi tietää. Milloin viimeksi teit joka tekee sinut onnelliseksi edes hetkeksi? Oikeasti SINUT onnelliseksi, ei kenenkään muun pyynnöstä tai pakosta vaan vain koska halusit tehdä niin. Eikä kannata aliarvioida pienten asioiden merkitystä. Usein ne tuovat enemmän iloa kuin suunnattomat suunnittelut ja suoritukset.