Menneisyyden haamut… nuo ihanat peijakkaat, jotka palaavat sekoittamaan korttipakkaasi juuri kun luulet tietäväsi kortit joilla pelaat. *huokaus* Ei sillä, eivät he aina ole pahoja tai itse asiassa suurin osa ei ole pahoja. He ovat vain yllättäviä ja hämmentäviä, jotain johon et osannut ennakolta varautua. He ovat ihmisiä, joita et ole nähnyt pitkään aikaan. Ihmisiä, joista ehkä jopa kuvittelit, ettet näe enää koskaan. Mutta nyt, siinä he ovat. Kaikki kerta rysäyksellä.

 

Se mikä erottaa menneisyyden haamut kaikista muista tapaamistasi ja unohtamistasi ihmisistä on tunneside. Jotain tapahtui joskus tai jäi kesken. Mutta paljon jäi sanomatta. Miten koota kaikki vuosien tai kuukausien ajatukset järkeviksi lauseiksi, kun ajatusten kohde onkin konkreettisesti edessäsi. Voin vakuuttaa ettei tilanne koskaan ole sama kuin kuvitelmissa. Yhtäkkiä niitä sanoja ei ole missään. Ensin täytyy koota itsensä ja sitten vastata siihen palloon jonka toinen heittää.

 

Ja yleensä vielä enemmän jää sanomatta. En tiedä mikä ihmeen planeettojen asema nyt on, mutta tuntuu että samassa rysäyksessä olen nähnyt ”kaikki” menneisyyden haamut. Herää vain kysymys onko tämä kaikki sattumaa vai koettako jokin näyttää minulle, että nuo ovat olleet ja menneet. Että ei olisi enää kysymysmerkkiä heidän peräänsä vaan jonkin uuden. Jottei korttipakka olisi liian helppo, niin lisätään sinne muutama villikortti. Tuiki tuntemattomia, jotka käyvät hetken elämässäsi ja lähtevät pois. Hän joka kävelee kanssasi kotiin vaikka sinä olet menossa pisteestä A pisteeseen B ja hän C:stä D:hen. Tienne vain kohtaavat hetkeksi. Tai entä hän jonka kanssa tuntuu että on tuntenut ikuisuuden vaikka on vasta tavannut ja tietää että ei ole tullut siihen jäädäkseen.

 

Huomasin tuossa äsken, että viime yö taisi olla ensimmäinen yö pitkään aikaan kun en kuvitellut ketään viereeni. Hassua sinänsä, että enemmän olen nukkunut yksin, mutta silti yleensä illalla tulee tunne että kaipaisi jonkun viereensä. Jonkun joka pitäisi vain kiinni, olisi siinä.