kunnes joutuu saman katon alle pitemmäksi aikaa. En ihmettele enää yhtään, että parisuhteet kaatuvat kun muuttaa yhteen. Olin onnessani, mutta ehkä jopa hieman kauhuissani siitä, että kerrankin asuisin ystäväni kanssa saman katon alla. En perheen, tuttavan tai tuntemattoman vaan ystävän. Ihmisen, jolle uskaltaisin paljastaa pelkoni ja jonka kanssa voisin elää muutenkin kuin hyöty tai valta suhteen alla. Mutta eihän asia toki näin helppoa ollut käytännössä.

 

Ennen pitkää huomasimme, ettei meillä ole mitään yhteistä. Elämäntapamme ovat täysin erit. Toinen aamuvirkku, toinen aamu-uninen, toinen opiskelee ja lukee ahkerasti, toinen luuhaa koko ajan jossain muualla jne. Itseäni se ei niinkään haitannut, onhan ihmisiä erilajia ja miksei silti voisi elää sovussa. Mutta mitäs sitten kun toinen sanoo ystävyyden hävinneen, että jäljellä on enää tuttavuus. Hävisikö ystävyys siihen, että tajuttiin, ettei meillä ole mitään yhteistä? Miten se voi olla mahdollista? Vai siihen, että tajuttiin, ettei olla sellaisia ihmisiä kuin kuvittelimme toistemme olevan?

 

Olen joskus aiemminkin pohtinut sitä mikä ihmisiä yhdistää tai erottaa? Mikä saa toiset ihmiset pysymään yhdessä ja toiset eroamaan? mikä erottaa ystävän ja tuttavan? Asuin yhdeksän kuukautta samassa huoneessa ihmisen kanssa, joka oli minulle aluksi täysin tuntematon. Olimme kuin yö ja päivä. Mutta silti välissä kaipaa sitä katsetta, kun joku katsoo sinua ajatellen: ”En todellakaan tajua mitä horiset, mutta se olet vain sinä”.  En osaa sitä sanoiksi pukea, mutta se katse, kun tiedät, että toinen on ihan tyystin eriä mieltä asiasta, mutta silti hyväksyy sinun kantasi asiaan ja sinut sellaisena kuin olet. Ei yritä ahtaa sinua johonkin muottiin.

 

Tiedän olevani rasittava asuinkumppani. Ei kukaan jaksa aina olla päivänsäde. Sen kerran kun pysähtyy kotiin, ei välttämättä jaksa seurustella tai olla muutenkaan viksu. Olen laiska, rasittava, ärsyttävä ja muutenkin epämukava, mutta kukapa ei olisi. Olen ihminen, joka tarvitsee hengähdys tauon ihmisistä aina välillä. Jos joudun olemaan 24/7 ihmisten seurassa pääni räjähtää. Ja sitten asun kahden hengen solussa. Fiksu tyttö. Mutta toisaalta ajatus yksin asumisestakin pelottaa. Nyt on sentään joku jolta kysyä käytännön asioita, jonkinlaista turvaa, ettei ihan yksin tarvi olla. Kuitenkin on sitä omaa tilaakin. Mutta en tiedä… tuntemattoman kanssa asumisessakin on puolensa. Siinä on kuitenkin tietynlaista vieraskoreutta. Ei mennä henkilökohtaisuuksiin, eikä edes yritetä miellyttää toista tietyllä tavalla. Tullaan vain toimeen, ei turhaa selittelyä ym. Asutaan samassa asunnossa, muttei yhdessä tai silleesti. En minä tiedä enää itsekään mitä koetan selittää.

 

Mutta olen muutenkin miettinyt ihmissuhteita taas viime aikoina. (ylläri pylläri.) Sitä, miksi tietyt ihmiset ovat niin merkittäviä? kuinka toiset ihmiset haluaa pitää lähellään ja toisia välttää? Ja sitä kuinka kaksi ihmistä näkevät suhteensa toisiinsa tyystin erinlaisina. Molemmat tulkitsevat asioita omien kokemuksiensa kannalta. Miten ihmissuhteet ovat edes mahdollisia? Erinlaisia yksilöitä iskettynä erinlaisiin yksiköihin: perhe, luokka, ryhmätyö, kerrostalo, teatteri jne. Kahta samanlaista ihmistä ei ole. Mutta kuinka paljon on hyvä olla erinlainen tai samanlainen? Kyllä minä ainakin juoksin karkuun jos tapaisin täsmälleen samanlaisen ihmisen kuin minä.

 

En minä tiedä. Minulla on taas enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Enkä saa edes niitä kysymyksiä muotoiltua fiksuiksi lauseiksi.  Taas on olo, että mitä se kannattaa, kaikki jättää ja pettää kuitenkin jossain vaiheessa. Jokaisella on kuitenkin oma elämä elettävänään. Paras pistää nukkumaan. Ehkä unimaailma on optimistisempi tai sitten ei. Ihmissuhteet on oikeasti mukava juttu, mutta toisinaan ne on vain niin kiemuraisia että… plääh… zzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzz