sanovat… ja tajusin sen tässä yksi päivä. Taitolaji, johon liittyvät sanomattomat säännöt kahden tai useamman ihmisen välillä. Tulee aina muistaa, että vastapuolen sanomattomat säännöt saattavat olla erinlaiset kuin itsellä. Tästä siis yllättävät yhteen törmäykset joissa toinen heittää herjaa huvikseen ja toinen ottaa sen tosissaan.  

 

Joskus asioita voisi vääntää rautalangasta jatkuvien kiertoilmauksien sijaan. Hyväntahtoinen v*ttuilu on välittämisen osoitus. Kieroa eikö totta, mutta miettikääpäs hetki. Se on tapa sanoa, että teit tai olet tuollainen, mutta siitä huolimatta olen tässä. I love you just as you are, niin kuin bridget jones leffa sen tiivistäisi. Sitä monesti ajattelee, että kyllähän toinen tietää mitä tunnen, mutta mitä jos ei tiedäkään? Ja vaikka tietäisikin niin olisiko se tosiaan niin paha asia edes kerran vuodessa tai kahdessa asiasta muistuttaa. Ottaa se puhelin tai kynä käteen ja kirjoittaa. Telepatia on hieno juttu, mutta joskus sekin yhteys pätkii.

 

Joskus minusta tuntuu, että ihmiset ottavat minut liian tosissaan. Puhun mitä sylki suuhun tuo ja harvemmin tarkoitan loukata ketään. Tai jos tarkoitan, niin huomaatte sen kyllä. Ja minä jos kuka olen huono ilmaisemaan mitä päässäni liikkuu. Paitsi ehkä kirjoittamalla, jos nyt muiden sanoja on uskominen. Sitäkin olen joskus miettinyt ja kai ääneenkin sanonut, että en näe kuinka moni siellä tietokoneruudun takana nyökkäilee. Vielä ei ole hirveästi vastalauseita kuulunut, mutta kai joku jostain asiasta on erimieltäkin. Sain joululahjaksi ruotsinkielisen ajatelmakirjan, jonka johdannossa sanottiin, että ihmiset pitävät fiksuina ihmisiä, jotka ajattelevat samalla tavalla kuin he. Ja että kirjoittaja haluaisi olla sillä tavalla fiksu ihminen. Sitä kai minäkin yritän. Tai oikeastaan en. Aloin kirjoittamaan vain omia ajatuksiani ja kummastelujani ylös välittämättä siitä mitä muut sanovat. Yllätyin tyystin kun ensimmäiset väittivät, että olen osunut jopa asiaan enkä ihan tyystin sivuraiteelle.

 

Jossakin oli ajatelma, että saavathan puhelinmyyjätkin 3000 kieltävää vastausta päivässä, että ei yksi epäonnistuminen saisi estää yrittämästä. Niin. Todellisuushan on vähän sellaista. Jos jotain oikeasti haluat, sitä pitää yrittää, vaikka välillä tulisi turpiin. Ja turpiinhan tulee siis noin niin kuin kuvainnollisesti. Määrä vain hieman vaihtelee. Mutta toisinaan tuntuu, että juuri he ovat viisaimpia tai ymmärtäväisempi jotka ovat jo kaatuneet. Heille on jo valjennut, ettei maailma siihen muserru, että joskus menee perse eellä puuhun. Se tekee kipeää ihan varmasti seuraavillakin kerroilla, mutta siihen osaa suhtautua eri tavalla. Osaa ajatella, että kyllä tästä selviää, että kyllä tulee päivä jolloin asiat ovat eri tavalla.

 

Olen todennut antavani perin ristiriitaista viestiä itsestäni. Olemukseni voidaan joskus tulkita pelkästään iloiseksi ja nauravaiseksi ja hyväntahtoiseksi. Mutta en ihmettele yhtään, että joku voi tulkita sen myös kylmäksi ja etäiseksi. Todellisuus lienee jotain siltä väliltä. Olen optimisti, realisti ja pessimisti samassa kuoressa. Toisaalta optimisti siinä mielessä, etten suostu uskomaan sanoihin koskaan, ikinä, milloinkaan jne. Asioilla on tapana järjestyä, niin lällyltä kuin se kuulostaakin. Kaikki eivät saa elokuvien onnellista loppua, muttei kaikkien tarvitsekaan saada. Realisti on juurikin se osa minusta joka palauttaa ihmiset maanpinnalle pilvilinnoistaan tai nostaa rotkoista ylös. ”Pahimmillaankin se on vain elämää.” Pessimisti lienen itseni suhteen tai siinä mielessä, että tiedän kyllä miten asiat voivat mennä pieleen. Mutta ehkä juuri siksi yllätyn usein iloisesti kun pirut on turhaan maalattu seinille ja niiden sarvet muuttuvatkin sädekehiksi.