On ollu jotenki ihan ihme olo pari päivää. Ei oikeastaan masenna, ei väsytä, ei kiukuta, on vain jotenkin raato. Ei jaksais, eikä huvittas tehä mitään. Mielessä on kyllä montaki asiaa, jotka pitäs tehä, mutta jotenkin tunnit juoksevat tekemättä mitään. Samaan aikaan haluaa ihmisten ilmoille, että olisi pakko toimia jotenkin, mutta samalla haluaisi vain kaivautua peiton alle ja nukkua ensi vuoteen. Itseä ärsyttää eniten oma saamattomuus. Mutta kun ei saa itseään niskasta kiinni.

 

On vähän sellanen olo kuin odottaisi jotain. Jotain joka pelastaisi tämän kaiken. Oloa, jolloin voisi päihittää koko maailman tai no ainakin pölyimurin tai esseen aloituksen. Mutta jotenkin. Äh, plääh, taitavat olla kuvaavimpia sanoja. Mutta kun oikeasti mikään ei ole edes vialla. Ei edes ole mitään syytä olla saamaton ja laiska ja tyhmä. Olisi all the time in the world, mutta ei. Kohta sitten taas valittaa sitä kun ei ehdi alas istumaan. Muistan lapsuudesta erään hetken todella elävästi. En muista olinko jo koulussa. Oli kuitenkin kesä ja pihakeinu ja minulla olo, että minulla on all the time in the world. Ei mitään suunnitelmia, ei velvoitteita, voi vain tehdä niin kuin itsestä tuntuu ja silloin kun tuntuu. Sen hetken jälkeen sitä oloa ei sitten ole tainnut ollakaan tai no aikaan viimeiseen pariin vuoteen. Päivät, viikot, vuodet vilistävät sellaista tahtia ettei perässä pysy.

 

”Liian monilla on niin kiire unelmoida elämää, että unohtavat elää.” kiinnitti huomioni jo viime kesänä eräällä ilmoitustaululla. Senkin jälkeen on ollut niin kiire, ettei ole saanut edes sitä viestiä muutettua kännykästä. Korjaan, sen lauseen jälkeinen kauppalista paljastaa, että kyseessä olikin toissa kesä. Niinpä niin. Tuntuu ettei tee mitään vaikka koko ajan tekee kaikenlaista. Pitäisi joskus oikeasti kirjata ylös mitä on saanut aikaan. Tehdyt asiat kun tehtyään tuppaa unohtamaan, mielessä on vain ne mitä vielä pitäisi tehdä. Mietin tuossa vuoden lopulla kun yritin kalenteriani jälkikäteen täydentää, että kuinka helppo homma se olisi ollut jos olisi joka päivä uhrannut siihen 5 min. Nyt se tuntui urakalta, johon upposi tuntikausia eikä siltikään tullut valmiiksi.

 

”Pitäisi”-sana pitäisi kieltää lailla. Kaikki se aika, joka menee siihen, kun jotain pitäisi tehdä, on tyystin hukkaan heitettyä. Jos kaiken sen jossittelu ja murehtimisajan käyttäis oikeasti tekemiseen, niin sitä sais tehtyä vaikka mitä. Mutta kun ei. Sehän olisi liian helppoa ja tehokasta. Puhumattakaan sitku- elämästä. Sitten olen onnellinen kun saan ammatin, perheen, omakotitalon, kaikki työt tehtyä, maailman rauhan. Niin. Pitäähän ihmisellä olla unelmia, mutta elämä on nyt. Mihin käytämme aikamme? Mihin haluaisimme käyttää aikamme? Fiksuja sanoja, mutta älkää vain kysykö mitä minä teen elämälläni ja kuinka montaa esseetä ja pölynimuria koetan tälläkin kirjoituksella välttää tekemästä.

 

Mutta uusi vuosi ja uudet kujeet. Näpsäkkää uudenvuoden viestiä taiteillessani aloin miettimään kuinka uuden vuoden lupaukset ovat kuin lottorivi. Joka vuosi veikkaat suurin piirtein samat numerot, etkä koskaan voita. Helpointa olisi olla lupaamatta mitään, mutta silloin ei olisi edes teoreettista mahdollisuutta voittoon. Ehkä pitäisi (siellä se pitäisi sana taas on) ottaa käyttöön uuden viikon lupaukset, niin olisi jotain toivetta oikeasti onnistua. Toki lupaukset voivat olla samat kuin ennenkin, ne vain tarkistetaan aina viikonvaihteessa.

 

Sitten taas tänään tietokoneeseen päivityksiä ladatessa mietin, että elämä olisi paljon helpompaa ilman päivityksiä. Ei tarvitsi pohtia onko tämä päivitys nyt todella parempi versio kuin edellinen vai onko hyvät ominaisuudet hukattu kehityksen tieltä. Myönnettäköön, että jos mitään ei koskaan päivitä, mikään ei koskaan muutu. Mutta voisiko joskus olla tila jossa edes hetken asiat olisivat niin että niitä osaisi käyttää ja niihin osaisi suhtautua. Eikä niin, että juuri kun opit että asia on näin, niin se muuttuu. Plääh, en minä tiedä. Paras mennä tekeen ruokaa, että pääsee taas tiskaamaan.