Niin. Eilinen oli varsin tunnemyllerrys päivä. Viikkokausia jatkunut mystinen olo sai vihdoin käännekohtansa. Ilman mitään näkyvää syytä sisäinen ääni ja ulkoinen paine ottivat yhteen niin vauhdilla, että itsekin yllätyin kyynelmerestä. Luulin selviäväni. Luulin pystyväni voittamaan ennakkoluuloni, mutta kun sydäntä kylmäsi niin ettei kyyneleitä voinut estää. Säikäytin lähelläni olleen oikein kunnolla. Ehkä jopa itsenikin. Itkuni hetki vaikutti ehkä toisista vähäpätöiseltä ja järjettömältä. Mutta kun eihän itku koskaan liity vain tiettyyn tapahtumaan vaan tapahtuman aiheuttamiin mielikuviin ja muistoihin, pelkoihin.

 

Ohjaaja kysyi haluanko sanoa siitä vielä jotain. Vastasin ei. Se ei ollut taas ihan koko totuus. Juuri sillä hetkellä en halunnut puhua, koska en kyyneliltäni olisi saanut sanoja muodostettua. Tai jos olisinkin, ne olisivat vain lisänneet kyynelvirtaa. Mutta olisin halunnut sanoa myöhemmin jotain. Olisin halunnut selittää miksi näin kävi. Että ei vika ollut muissa tai tilanteessa vaan minussa. Kukaan ei olisi voinut tehdä mitään toisin. Tuntemattomat ovat itkun perimmät tiet. Mutta jätin sitten tilan ottamatta. Turha kai repiä haavoja auki, vaikka sitten myöhemmin meinasin löytää itseni uudesta kyynelmerestä. Silloinkin olisin halunnut sanoa jotain, mutta pelkäsin, ettei siitä vollotuksesta tule taas loppua. Mutta itku ei välttämättä ole paha asia. Se on inhimillinen reaktio johonkin. Sain taas kuulla kuinka minun pitäisi vain antaa mennä, että kyllä muut asiat seuraa sitten luonnostaan. Että ei ole mitään pelättävää.

 

Mutta kun. Mutta. Mur. Tiedän sen, mutta en osaa tehdä sille mitään. Olisi ihanaa osata ottaa asiat rennosti. Olla ja pistää itsensä täysin likoon, mutta. Tämä ei ole enää masennusta. Ei ainakaan samanlaista kuin jossain vaiheessa oli. On kyky ja halu, mutta rohkeus puuttuu. Rohkeus luottaa siihen, että omat siivet kantavat. Tai jos eivät kanna, että pudotus on pieni ja sieltä pääsee uudelleen ylös. En tiedä. Ehkä nämä ovat vain tekosyitä. Opittuja tapoja. Jossain vaiheessa opin väistämään tilanteita, joissa joutuisin vaaraan näyttää heikkouteni.

 

Heräsin eilen aamuyö viideltä. En huvikseni vaan ahdistukseen. Näin unta, jossa jossain soi palohälytin. Se oli väärä hälytys, mutta jouduin käymään pistämässä saunan ym huoneiden ovia ja valoja kiinni. Jouduin myös sammuttamaan radion pimeässä varastossa. En meinannut saada sitä millään pois päältä ja alkoi tuntua kuin pimeydessä jokin yrittäisi saada minusta kiinni. Ahdistus tästä tunteesta oli niin todellinen ja ahdistava, että heräsin siihen. Menin vessaan ja vaikka yleensä siedän pimeää yllättävänkin paljon, nyt tuntui kuin kaikki valot oli laitettava päälle ja radio. En uskaltanut laittaa heti takaisin nukkumaan. Ei puhettakaan. Niinpä tunnin lueskelin ruotsinkielistä ajatelma kirjaa, jotta saisin ajatukseni uudelle raiteelle. Ehkä sekin teki minusta otollisen maaperän romahduksille.

 

Toisaalta olen jo jonkin aikaa ollut täysin jumissa. Fyysisestikin. Hartiat olivat yksi päivä niin jumissa, että piti lopettaa tiskaaminen, kun se teki kipeää. Ja vieläkin tuntuu niin kuin joku istuisi harteillani. Käsittämätöntä ahdistusta, itkuherkkyyttä, ihme tuuliviireilyä. Mikä minua taas vaivaa? Onko tämä psykosomaattista vai ovatko planeetat jossain ihme asennossa. En minä tiedä. *huokaus*

 

Sitäkin tuossa kotiin kävellessä mietin, että miten on mahdollista, että voin kirjoittaa tätä ajatuksen virtaa vaikka silmät kiinni. Mutta kun pitäisi kirjoittaa jotain asiatekstiä, niin ei. Ei sitten millään. Voi istua kokoamassa palapeliä monta päivää, mutta koulujuttuihin en jaksaisi keskittyä hetkeksikään. Mutta ei kait se auta kuin istuttaa itsensä teorian eteen. Plääh. Mulla oli joku elämää suurempi ajatus, juuri ennen kuin otin torkut.

 

Ai niin. Jäin miettimään sitä kuinka aina jokin korvaa jonkun toisen, niin esineissä kuin ihmissuhteissakin. Tulee jotain uutta, jotta vanhan voisi unohtaa, jotta voisi päästää irti.

Sitäkin jäin miettimään kuin sanotaan, ettei käsikirjoituksessa tai näytelmässä ole mitään turhaa. Jokaiseen repliikkiin on ladattu jotain, joka joko vie juonta eteenpäin tai nostaa jännitystä tai paljastaa jotain tulevasta tai menneestä. Onko näin tosi elämässä? Kaikkihan tuntuu riippuvan kaikesta. Mutta onko oikeasti turhia siirtoja? Onko siirtoja, jotka voisi jättää tekemättä ilman että kokonaisuus muuttuisi?