Tympii tympimistään niin kirjoitetaan sitten. Pahoittelen siis jo heti alkuunsa hieman agstista maailmankuvaani, mutta eipä tämä maailma taida kovin ruusuinen olla muutenkaan. Plääh.

 

Viime päivinä puhumattomuus on taas nostanut päätään ja se ottaa päähän niin pirusti. Olisi hirveästi sanottavaa, muttei ole sanoja. Ei ainakaan niitä oikeita. Puhutaan vaikka säästä sitten. Tai sovitaanko, että sinä puhut ja minä istun hiljaa ja kuuntelen ja kiroan sitä kun en saa suutani auki. Mikä hiivatti minua estää? Miksen voi sanoa mitä ajattelen ja mitä mietin, mitä haluan. Miksi? Mikä siinä on niin vaikeaa? Sanoja toistensa perään vain. Ei tarvitse edes sanajärjestystä ajatella tai pilkkuja. Puhua vain, kirjain kirjaimelta, sana sanalta, ajatus ajatukselta. Mutta ei. Ei sitten niin millään. *huokaus*

 

En minä edes tiedä mitä haluaisin sanoa, haluaisin vain sanoa jotain. Kertoa itsestäni jotain. Mutta.. plääh. Salaa toivon, että joku pakottaisi minut puhumaan. Inttäisi niin kauan että saisi minusta jotain irti. Mutta toisaalta en voi sitä keneltäkään vaatia tai olettaa. Ei muiden tehtävä ole saada minua puhumaan. Minun on itse saatava suuni auki. Mutta miten, kun minä itse olen sen teipannut kiinni. Minä olen se, joka jättää luut kurkkuuni sanojen niihin kompasteltaviksi. Mutta miksi? Mitä niin pahaa voisin sanoa, että se oikeuttaisi tämän itsensä piinaamisen ja ruoskimisen?

 

Jo 16.4.2005 painiskelin saman ongelman kanssa, kun kirjoitin tekstin kertomatta jättämisen mestari. Ja nyt kun sen luin uudelleen pitkästä aikaa niin samassa suossa ollaan edelleen.

 

Olen useiden ystävieni luottoihminen, kallio, jonka puoleen käännytään kun maailma murjoo. Olen yleensä se, jolle salaisuudet kerrotaan ensimmäiseksi. Yleisesti ottaen osaan puhua, toisien mielestä hyvinkin runsaasti. Silti minulla on suuri ongelma.

 

Voin puhua hyvinkin paljon kertomatta silti mitään. Osaan puhua kaikesta muusta paitsi itsestäni. Kun joku erehtyy kysymään mitä minulle kuuluu, vastaus on normaalisti ”eipä kummempia” tai jotain muuta yhtä ympäripyöreää. Vaikka usein miettisinkin, että tämä minun täytyy kertoa hänelle, en tilaisuuden tullen saa sanoja suustani ulos. Kaikista suurimmat suojamuurit nousevat esiin kun puhutaan aiheesta joka on minulle itselle arka. Sulkeudun täysin. Jään vain tuijottamaan jotain esinettä, en sano mitään, edes ilme ei värähdä. Kuuntelen vain.

 

Ystäviäni ja itseänikin tämä hiljaisuus häiritsee suunnattomasti. Toki kaikki minut hyvin tuntevat ovat jo tottuneet siihen, mutta silti se hankaloittaa elämää. Takana on oma epävarmuus, pelko toisten arvostelusta. Usein jätän joitain asioita tekemättä juuri sen takia, etten halua kenenkään näkevän minun tekevän niin. Kyseessä voi olla joku todella arkipäiväinen asia, mutta jossain alitajuntani syövereissä pelkään, että muut arvostelisivat tekemisiäni. Sanomattakin on selvää, että kritiikin sietokyky on hyvin heikko. Toisaalta kukaan ei voi arvostella minua yhtä pahasti kuin minä itse. 

 

Tiedostan itse ongelmani ja tiedän, että ainoa, joka sen voi ratkaista, olen minä itse. Pelkään vain olevani liian heikko siihen. En pysty siihen yksin, mutta en myöskään osaa pyytää apua. En uskalla luottaa toisiin. Pelkään, että he käyttävät tietojaan minua vastaan. Pelkään, että jos erehdyn uskomaan, että joku pysyy rinnallani katkeraan loppuun asti, hän häviää elämästäni sanaakaan sanomatta. En uskalla luottaa siihen, että joku ottaisikin minut vastaan, kun kaadun. Nostaisi minut ylös ja jaksaisi odottaa kunnes saisin suuni vihdoinkin auki ja paljastettua sisimpäni.

 

Minulla on useita aivan älyttömän ihania ystäviä. En tiedä mitä tekisin ilman heitä. Tiedän, että he auttaisivat minua jos vain saisin sanotuksi mikä mieltäni painaa. Jos joku minut sattumalta tästä tunnistaa, pyydän sinua olemaan kärsivällinen, ehkä jonain kauniina tai rumana päivänä uskaltaudun luottamaan. Sitä ihmettä odotellessa pakenen kirjoittamisen maailmaan. Kirjoittaminen on huomattavasti helpompaa kuin asioiden ääneen lausuminen.