Tästä kirjotuksesta en voi ottaa koko kunniaa itselleni vaan osa siitä täytyy myöntää rakkaalle ystävälleni, joka koetti minulle takoa lekalla järkeä päähän. Voi tosin olla, että olen itse pitänyt samaa palopuhetta hänelle. Meillä kun tuppaa käymään niin, että kun toinen on menettämässä uskonsa, niin toinen perustelee, miksi pitäisi luottaa huomiseen. Hassua kuitenkin on, ettei kumpikaan kuitenkaan ihan täysin usko itseään. Aina tarvii jonkun ulkopuolisen sanomaan, että hei kuuntele nyt itteäs. Jonkun muun sana on uskottavampi kuin oma.

 

Kaikkihan alkoi siis siitä mun edellisestä kirjoituksesta. Itkusta, ahdistavista oloista ja sen sellaisista. Ystäväni kysyi:”varmaan aika pelottavia nuo ahistuksen olot?!” Johon vastasin, että tavallaan, ehkä hämmentävää ennemminkin. Kun ei niille oo virallista selitystä, ne vaan tulee, vaikkei minkään pitäis olla nurin kurin.

 

Selityksenä näille mun oloille ystäväni ehdotti, että voikohan olla, että tavallaan olet siinä matkalla, hyvän ja huonon olon välissä. Ennen kun löytää sitä sopivaa oloa ja "tasapainoa", tulee omia rajoja kokeiltua ja tunteet purkautuu hallitsemattomallakin tavalla, ikäänkuin etsien sitä omaa hyvää ja sopivaa oloa. Että voisko olla, että se on ihan tavallinen vaihe "parantumisen" matkalla?! Miltä susta itestä tuntuu, ootko menossa parempaa vai huonompaan suuntaan? Voihan ahistus ja kaikki mistä oot kertonu ja kirjottanu, olla myös jotain, millä yrität kertoo itelles, että hiasta, nyt ei enää jaksa tätä tahtia.

 

Yritin puolustautua, että eihän se tahti edes ole päällä, se ei ole edes alkanu vielä. Johon ystäväni iskee, että nii-in, mut flunssa ja kuumekinhan iskee aina kun loma alkaa?!? Voiko olla että "pelkäät" jo valmiiksi tulevaa ja nuo kertoo siitä että tuleva tahti pelottaa, tai ettei sitä jaksa? Ehkä sää voisit koittaa kuulostella itteäs, miltä susta tuntuu, mitä sun keho ja tunteet yrittää sulle kertoa.

 

Koetin vakuuttavasti pistää vastaan pelkällä ”mutta” –sanalla, jolla ei kuitenkaan ollut alkua tai loppua. Johon ystäväni tuumasi: ”et voi oottaa? et tiiä mitä nuo kaikki meinaa? et tiiä miten? et haluakkaan tietää? ei ehi? tai jotain ihan muuta?” Johon ei voinut muuta kuin vastata, että siinäpä ne tärkeimmät sitten tulikin. Hölmön kuuloisia itse asiassa noin paperille kirjoitettuna, mutta itseään on niin helppo pettää. Käyttää samat tekosyyt yhä uudestaan. On ne aina ennenkin toiminu, niin totta ne toimii vieläkin. Onhan se nyt kumma, jos aina pitäs uudet tekosyyt keksiä.

 

Joten ystäväni jatkaa. ”Noo, ehkä ne alkaa sulle pikku hiljaa selvitä ja sekin miten pystyt itteä kuuntelee ja mikä on sulle paras tapa. Tai oikeestaan mää luulen, että on sulla ainakin joku aavistus?  mutta ehkä et "uskalla" kuunnella ittee? omien tarpeitten huomiointo on vielä liian pelottavaa? auttaako kirjottaminen? tai jos voisit puhua jollekkin? tai onko joku tai jotain mistä saisit vahvistuta itelle johonki sellaseen että uskosit ittees enemmän , että voit ja saat varata itelle aikaa ihan vaan olla ja tehä jotain mistä tykkäät? tai ehkä oon ihan väärillä jäljillä, en tiiä... tuommosia mulla vaan tuli mieleen... Johon minun ei taas auttanut tuumata muuta kuin tai sitten olet pelottavan oikeilla jäljillä.

 

Keskustelun tiimellyksessä en ehtinyt tai halunnutkaan ehtiä pysähtymään tähän kohtaan. Ittensä kuunteleminen on yksi asia, mutta on toinen asia tehdä jotain sen hyväksi. Jäädä oikeasti paikoilleen, kun kroppa alkaa sitä vihjailla. Mutta kuinka kauan täytyy olla paikoillaan, jotta asiat paranisivat? Ja eikö maailma kaatuisi sillä välin ja eihän sitä nyt ihan paikallaan voi olla. Ainahan jotain täytyy tehdä, noin niin kuin nykyajan hengessä. Ladon taakse ne, jotka kehtaavat myöntää laiskottelevansa. Hulluja, hehän saattaisivat jopa kaiken sen lepäämisen keskellä saada omia ajatuksia päähänsä. Jotain muuta kuin mitä tämä hullunmyllyn koneisto koettaa tehokkuudesta ja kiireestä sun muusta esittää. Hehän saattaisivat jopa huomata tuntevansa jotain muutakin kuin ahdistusta ja stressiä. Puhuminen ei auta. Tai auttas jos siihen kykenisin, mutta tuskin kellään on aikaa odottaa kun muodostan ehkä lauseen tunnissa. Kirjoittaminen auttaa. Vaikka toisaalta tuli mieleeni, että kirjoittamalla voin eriyttää ne ajatukset minusta itsestä. Jos puhun, se olen minä joka ne ajatukset suoltaa. Jos kirjoitan, se voi olla hän tai joku muu sivupersoonistani. Voin kirjoittaa passiivissa. Yleistää asiat niin, että ne eivät olekaan minun henkilökohtaisia ongelmia, vaikka sieltähän kaikki lopulta kumpuaa. Ihan niin kuin käsikirjoitus on täynnä eri variaatioita tarinan ytimestä, ovat minun kirjoitukseni variaatioita perusongelmistani. Hieman väritettyinä, hieman särmikkäämpinä ja piikikkäämpinä.

 

 

Vakuuttelu valoisammalle ajattelu tavalle jatkuu: ”Mut ehkä se on juurikin niin, että pittää mennä "tarpeeksi huonosti" ennenkun uskaltaa kuunnella itteensä, ottaa itteensä huomioon. Niin että on pakko pysähtyä. Ja tavallaanhan jo seki, et sulla on/oli niskat jumissa pysäytti sua, ainaki siltä tiskaamiselta. onko osittain myös niin, että se hierojaki tuntuu siksi "huonolta" vaihtoeholta, että siinä tulee tavallaan jollain tavalla hyvällä tavalla kosketetuksi tai siinä joutuu ottamaan itelleen aikaa? Tähän teemaan määki oon saanu tutustua liianki paljon ja tiiän että se on pelottavaa!”

 

Ja minä kun olen yleensä se joka tuumaa, että etkö muista, että minulla on tästä pitkä oppimäärä. Kun kuulemma puhun joskus ihan fiksuja. Mitä hierojaan tulee, niin olen aina ollut herkkä. Nyttemmin ehkä hieman siedättänyt itseäni, mutta epäilen onko hierojasta minulle enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta jos pääsen yli oudon tilanteen kammostani niin ehkä. Ainakin jos niskani vielä yhtä lahjakkaasti jumii kuin tässä pari päivää sitten.  

 

Ja lisäkysymyksiä pukkasi: ”Kuka tai mikä vois olla sellanen/sellasta joka vois auttaa sua tuolla matkalla? Voisko joku kenties "potkia" sua eteenpäin sellaseen suuntaan minkä itekkin toisaalta tiiät olevan hyväksi, mutta missä ehkä kuitenkin peräännyt, koska se on liian pelottavaa? Kenen tehtävä se vois olla? Tai kuka siihen tehtävään vois sopia?”

 

Johon pessimistin perusvastaus: ”Ei kenekään. Ei keltään voi sitä vaatia.

 

”No ei, mutta kyllä siinä matkalla voi olla jotain mikä tukis/auttas sua. Siltihän sää jouvut tekee kaiken ite. Mut se että joku hyvällä tavalla pakottaa sua oikeeseen suuntaan voi auttaa? ja eihän sen tartte olla yks ihminen tai asia. Joku ihminen voi auttaa jossain asiassa ja joku toinen toisessa, tai voihan ne tosiaan olla jotain asioitaki, vaikka jotain tekemistä. Silloinhan ei tarvi vaatia keneltäkään niin paljoa. Sitä vartenhan ympärillä on ihmisiä, että niiltä voi vaatia sopivassa määrin vetoapua. Entä sitten joku "ammattilainen"? nehän on sitä varten, vaikka se terkkari, jolla oot käyny, voisko siitä olla mihinkään?”

 

Pessimisti pysyy epäilylinjalla. Kysyttäessä miksi ja mitä epäilen, kuuluu vastaus: ”kaikkea. Sitä, että joku vois auttaa. Ku oman pään ongelmahan tämä on.

 

Mutta jälleen löytyy vastaus: ”Ehkäpä osa sitä ongelmaa on juurikin se, että aattelet että se on sun ongelma ja sun on selvittävä yksin, mut EI SE NIIN OO! Se, että on ongelmia tai mitä ikinä sitten onkaan, ei oo kenenkään vika, ei etes sinun ittes! ja vaikka ne asiat onkin sinun sisällä, ei se tarkota että sun täytys ne täysin ite ratkasta. Oikeesti, siksi meitä ihmisiä on täällä enemmänkin kun vaan yks, että me ei pärjätä täällä yksin vaan tarvitaan toisten apua ja tukea. Ja välillä ollaan ite niitä jotka sitä apua ja tukea voi antaa. Sitä vartenhan on ystävät, että ne jakaa surun ja tuplaa ilon ja siksi meillä on "ammattilaisia" että välillä ihmiset on solmussa ja tarvii neuvoja ja kanssamatkustajia. Vielä se, että sinä oot ihan yhtä arvokas kun kuka tahansa muukin, sinäkin ansaitset tulla "autetuksi" ja sua voijaan auttaa! Ehkä se mutta on siinä, että sun täytyy kertoo. Uskaltaa luottaa ja päästää niin lähelle, että voit tulla kohatuksia ja autetuksi. Valitettavasti se vaan on niin, että välillä täytyy uskaltaa "huutaa" ja lujaa, että joku tajuaa auttaa... mutta ihan varmasti jokaiselle löytyy joku joka osaa auttaa!”

 

Niin. Ehkä se mutta on juurikin siinä. ”Mutta”- sanaa koetan edelleen viljellä, mutta ei auta. ”Tavallaan tiiät, että juurikin niin, muttet oikein voi uskoo? Mutta niin se vaan kuitenkin on. Sää ansaitset tulla "autetuksi" tai ansaitset jonkun, joka kulkee siihen vierelle niin, että pääset eteenpäin ja uskallat. Suakin voijaan "auttaa", joku voi olla sulle kainalosauvoina sen aikaa että pärjäät ilman niitä. Tai joku voi opettaa sua lentään, siivethän sulla on jo.  Se on oikeesti mahollista! Mut siihen täytyy uskoo ja luottaa ja sitten sen ensimmäinen pelottava askel täytyy ottaa joskus...”

 

Johon kuuluu pessimistin perusvastaus: ”Ei täydy. Eikä siihen rinnalle jää kukaan. Käy vain porkkanaa heiluttamassa ja lähtee.”

 

Täytyy, se on ihan pakko, jos haluaa että joku asia joskus muuttuu. Mun on kyllä vaikee koittaa vakuuttaa, että kyllä siihen rinnalle joku jää, kun en siihen oikein itekkään usko. Mutta uskon niin, että kyllä siihen rinnalle aina joku jää, aina löytyy joku, joka voi kulkee yhtä matka. Ehkä ne kulkijat viipyy liian vähän aikaa, mutta aina löytyy kuitenkin joku! ja loppujen lopuksi ehkä niistä, jotka käy hetken saa aina sen verran voimaa ja toisaalta uusista sen verran lohtua, että pystyy jatkaa matkaa ja jonain päivän huomaa, että siivet alkaa kantaa... vähitellen. siihen mää oikeesti uskon! Kaikista kulkijoista jää jotain pysyvää, vaikkei ne ite jääkkään ja niistä palasista voi koota jotain ittensä näköstä mikä kantaa.

 

Sitäkin tuossa päivällä viimeksi mietin, että mikä siinä on.  Että kun itsellä on olo, että tarvitsisi puhua jollekin tietylle ihmiselle, niin se tietty ihminen ei löydy kivenkään alta. Juuri sillä hetkellä, kun itsellä olisi halu ja tarve puhua, niin se ihminen ei ole paikalla. Tuskin sitä kukaan tahallaan tekee, mutta niin se menee. Toisaalta herää kysymys onko tämä universumin tapa sanoa, että itse sinun on pärjättävä. Ei kukaan muu ole siinä ikuisesti. Etkä toisaalta kyllä sinä itsekään. Tai sitten se on vain surkeiden sattumusten sarja. Mutta on hetkiä, jotka voivat muuttaa elämän suuntaa. On hetkiä kun toinen on siinä läsnä. Niitä on vain ihan liian harvoin.

 

Kaiken tämän jälkeen oli pakko kysyä, että mistäs moinen usko maailman reiluuteen? ”Sitä määki mietin. Taisin tulla siihen tulokseen, että ehkä mun on pakko uskoa nuin koska muuten ne ahistavat ja inhottavat olot mussa saa yliotteen ja hajoan. Ja tänään en enää jaksa sitä. Se on liian pelottaavaa koska "vieressä ei oo ketään" ”

 

Rakas ystäväni. Väität, että minä olen pitemmällä, kun osaan kirjoittaa. Mutta ei tätäkään kirjoitusta olisi ilman sinun sanoja. Vielä kun molemmat oppisimme oikeasti uskomaan mitä sanomme toisillemme myös omalta kohdalta, voisi maailma näyttää perin valoisalta paikalta. Eikä se tälläkään hetkellä synkeältä näytä. Hieman vääristyneeltä ja kummalliselta ehkä, mutta on se joskus pahemmaltakin näyttänyt. Ja ehkä vielä jonain päivänä se näyttää hyvältä ilman muttia tai että ruoho olisi vihreämpää aidan toisella puolella tai että muut olisivat muka oikeammassa. Jokainen on oikeassa omassa todellisuudessaan. Toiset vain uskaltavat sanoa asiansa vakuuttavammin, uskoivatpa he niihin itse tai ei.