taas tuota puhumisen vaikeutta. Tai ehkä enemmänkin sitä kuinka en oikeastaan edes itse kuule omaa hiljaisuuttani. Muille se varmastikin on rasittavampaa ja vaikeammin ymmärrettävää. Itse kuitenkin kuulen omat ajatukseni, seuraan tarkkaavaisesti, mutten saa vain suutani auki. Kuin äänihuuleni olisi puudutettu, kieleni sinetöity. Itse tiedän sanat jotka jätän sanomatta. Toiset kuulevat vain hiljaisuuden.

 

Naureskelin tuossa haastattelua litteroidessani (kirjoittaessa nauhalta puhtaaksi), kuinka sitä ihminen tosiaan kuulee mitä haluaa kuulla. Play. Stop. Rew. Ja uudestaan ja uudestaan. Aina jää joku sana välistä ja toinen sana korjaantuu omalla versiolla toisen sanasta. Hassua. Mutta mikä on ehkä vielä oudompaa, on kuulla oma äänensä nauhalta. Tunnistaa omat perussanansa tai äännähdyksensä joita käyttää voittaakseen aikaa miettimiseen. Ja oma naurunsa. Hehe.

 

Minulla oli ajatus, mutta se hävisi taas ajatusten mereen. Aa, eikun joo. Tajusin tässä yksi ilta että ehkä hiljaisuuteni liittyy liikaa miettimiseen. Siihen, etten haluaisi keskeyttää tai vaivata ketään vähäpätöisillä sanoillani. Odotan odottamistani oikeaa hetkeä, jota ei koskaan tule. Kirjoittaessa sitä ei tarvitse odottaa. Vastaanottaja lukee mailinsa tai seuraa blogia silloin kun hänellä on aikaa keskittyä siihen.

 

Eräässä keskustelussa tajusin yhtäkkiä, että hetkonen näinhän olen aina tehnyt. Jo lapsena käytin enemmän elekieltä kuin sanoja. En tiedä mistä olen sen oppinut, mutta vaatekaupassakaan en muista tehneeni muuta kuin nyökkäsin tai puistin päätäni tai virnistin. Ja ihmiset ymmärsivät. Ei tarvinnut selittää sen monimutkaisemmin. Ehkä siinä on vika. Ihmiset ymmärtävät elekieltä, ei ole pakko pukea asioita sanoiksi kun saa mitä haluaa eleillä eikä sanoilla. Niin. En tiedä. Kai sitä pitäisi vain pysäyttää ihmisiä, että hei minä puhun nyt, kato ja keskity muhun niin ehkä saan jotain sanottuaki. Niin ja tosiaan silmilläniki oon aina puhunu tai ottanut katsekontaktia sanojen sijaan. Ehkä se on ollut tehokkaampi tapa varmistaa, että toinen on läsnä. Suu voi käydä vaikka ajatus olis missä, mutta oikeaa katsekontaktia ei saa jos toinen on muissa maailmoissa.

 

Ehkä se on ennemminki pelkoa siitä että toinen ei kuuntelisi vaikka puhuisinkin. Että kuvittelisin sanovani asiat ääneen, mutta ne eivät koskaan pääsisi perille. Tai että ne ymmärrettäisiin väärin. Tai että niitä vastaan hyökättäisiin. Kirjoitus kuitenkin yleensä luetaan loppuun ja vasta sitten kommentoidaan, jos kommentoidaan. Puheen päälle hyökätään. Halutaan päästä tilanteen herraksi, puolustautua, pistää paremmaksi. Aiemmin ja jossain määrin vieläkin käytän itseni ilmaisuun maalaamista ja piirtämistä. Ehkä nyt vain olen siirtynyt muodoilla ja väreillä leikkimisestä sanoilla taiteiluun vain eri äänensävyt puuttuvat. Tai toisaalta ehkä ne ovat niitä rivien välisiä hiljaisuuksia tai soraääniä. Kyllä ne vielä jonain päivänä tulevat ulos. Pakkohan niiden on. Ei voi viettää loppuelämäänsä hiljaisuudessa vai voiko? Kestääkö sitä kukaan? Kestänkö minä sitä?

 

On kuin sisälläni hyppisi pikku-ukko joka koettaa kovasti iskeä reikää kuoren läpi. Koettaa huutaa ja räyhätä, rikkoa paikkoja, mitä vain saadakseen äänensä kuuluville. Kirjoittaminen on yksi tapa, mutta jotenkin pikku-ukkoni kaipaa jo kommunikaatiota, jonkun toisen sanoja omien tueksi tai nyrkkeilykaveriksi. Jotakin konkreettista. Jotakuta joka pysähtyisi, pysäyttäisi minut. Saisi minut puhumaan, uskomaan omiin sanoihini. Uskomaan siihen, että toiset haluavat kuulla mitä minulla on sanottavana. Että minullakin on väliä, että olen tärkeä. Etten ole vain välttämätön paha, väline johonkin parempaan. Minä olen se parempi, minä olen se jonka haluat elämääsi. Minä olen se johon rakastut. Sinä päivänä kun lakkaan piilottelemasta itseäni. Mutta se päivä ei ole tänään, ehkä huomenna, todennäköisesti ei, mutta eihän sitä koskaan tiedä.