Kyllä, luitte ihan oikein. Nyt täytyy kirjoittaa, kun tuntuu niin HYVÄLTÄ. Hehe. En tiiä mitä on tapahtunu, mutta jotenki on sellanen todella jees olo. Joo, joo tiedetään miljoona esseetä on myöhässä ja kandin haastattelukysymykset pitäs tehä jne. Mutta jotenkin tuntuu vain hyvältä. Siltä, että ois kerranki asiat oikein päin. Sitähän tarina ei kerro kuinka kauan tätä jatkuu, mutta se ei ole tämän hetken ongelma.

 

Niin. No jos aloitetaan viimeisimmästä. Ostin eilen kirjakaupasta Richard Templarin kirjan nimeltä ”elämän säännöt”. Ja se on aivan loistava. Ehkä yksi parhaista sitaateista on säännöstä nro 67 ”Jos kerran olet ystävä, ole hyvä ystävä.”: ”Joku on sanonut, että ystävä on sellainen ihminen, jonka kanssa voit jutella jostain asiasta hänen noustessaan lentokoneeseen ja jonka kanssa voit kymmenen vuoden päästä hänen palatessaan takaisin jatkaa samaa keskustelua ikään kuin hetkeäkään ei olisi kulunut. Juuri sellaista hyvien ystävysten välillä on.” Tai sääntö 48 ”Elämässä on oltava jokin asia, joka saa sinut unohtamaan itsesi”: ”Ei ole hyötyä siitä, että jokin tietty kappale saa sinut hyvälle tuulelle, jos et koskaan soita sitä.”

 

Miettikääpä oikeasti. Kuinka usein väitämme, että meillä on liian kiire tai olemme liian väsyneitä tehdäksemme jotain josta oikeasti nauttisimme. Mutta emmekö ole liian väsyneitä juuri siksi, ettemme helli itseämme. Suoritamme elämää unohtaen, että lekottelussa on luovuuden alku. Naureskelin itsekseni, että on tainnut minullakin olla kiire. Löysin kaappeja siivotessa tavaroita, jotka olin ostanut joululahjaksi… vuosi sitten. Niinpä. Ja muutenkin asioiden järjestely on välillä perin mukavaa, vaikka sitten järjestäisi vain omia ennakkoluulojaan.

 

Koska muistini on nykyään lahompi kuin reikäjuusto olen alkanut kirjoittaa post-it-lappuja aina kun jotain tulee mieleen. Se vain että nyt niitä lappuja on kymmenen miljoonaa. heh. ”it’s been so long I have seen your face… i wanna make up right now” on biisi joka saa mut aina pysähtyyn. En tiiä, mikä siinä, mutta se vain kolahtaa ja kovaa. Sitäkin taas tuossa viimeksi ajaessa pitkää matkaa mietin kuinka yhdeltä levyltä aina huomio kiinnittyy tiettyihin biiseihin tai sanoihin. Siellä on lauluja, joita jää miettimään olenko koskaan edes kuullut tätä, vaikka se on aina soinut, siihen vain ei ole kiinnittänyt huomiota.

 

Mitähän muuta minun piti hehkuttaa, niin huoneessani mahtuu jopa kääntymään tai astumaan ilman että tarvii ennakolta suunnitella mihin rakoon jalkansa pistää. Intouduin siivoamaan eilen kun nakkasin petivaatteet pakkaseen. Pakkasesta huolimatta käytiin kattomassa yes man. Ja meitsi itki. *nyyh* Mutta loistava sekin oli. Hihi. Ehkä sitä tosiaan voisi sanoa kyllä useampiin asioihin. Ei toki kaikkiin tilanteisiin. Mutta eihän sitä koskaan tiedä mihin asiat johtaisivat jos sanoisi kerrankin kyllä. Vaikka kyllä mä sitä aika usein sanonki, ku en osaa sanoa ei:tä. Heh.

 

Suklaasta ja muustakin makeasta olen pysynyt erossa aika hyvin parin viikkoa. Ihan täydessä lakossa en ole, enkä oikeastaan edes lakossa. Ei vaan oo haluttanu sitä oikeastaan. Toki siihen tarvitaan tietoisia valintoja, mutta se on ollut yllättävän helppoa. Ehkä sitä joskus vain tarvii alottaa joku asia 10 kertaa leikisti, jotta voi lopulta vain tehdä sen. Muutenki on olo niinku joku vipu aivoissa olis vääntyny eri asentoon. Sitä ei osaa selittää, mutta just silleesti, että yhtäkkiä asiat jotka on ennen ollu ”vaikeita”, jos ei omasta mielestä jopa ”mahdottomia”, on yhtäkkiä mahdollisia ja ne vain tekee tai on tekemättä. Mikään maija poppanen en kyllä vieläkään ole. Mutta ehkä koko maailmankaikkeuden painolasti ei ole enää minun niskassani. En tiedä. Hämmentävää, mutta mukavaa.

 

Niin ja tosiaan eräs ”en osaa sanoa ei”- tilanne vei minut sitten tiedottajan pestiin. Että ehkä sekin roolinvaihto on sitten auttanut tässä muussa sählingissä. Mua on yritetty ehottaa/ujuttaa luottamustoimiin/erinäisiin hallituksiin jostain yläasteelta lähtien, mutta koskaan aiemmin ole suostunut vastuuta ottamaan. Ehkä olen pelännyt ottavani liikaa vastuuta. Pelkäämisestä puheen ollen olen aivan kauhuissani tulevista kandin haastatteluista, mutta hyvin ne menee. Ja jos ei mene niin harjotustyöhän kandi vasta onkin. Mutta tosiaan kirjotin yhtä oppimispäiväkirjaaki kolme sivua heti luennon jälkeen. Sitäkään ei ole tapahtunut varmaan ikinä.

 

En minä osaa tätä selittää. On vain kerrankin tunne, että on siellä missä pitääkin tekemässä sitä mitä pitääkin.. Vielä täältä osa teksteistä puuttuu välistä, mutta koetan pistellä niitä, kuhan muulta elämältä joudan. Tai kun en muuta järkevää jaksa touhuta. Ja pee. äs. kommentoida saa ja olisi suotavaa, ei mikään ajatus kehity jos ei joku komppaa tai pistä vastaan.... Hyvää alkanutta vuotta ja sen sellaista.