Koin äskettäin jotain hyvin hämmentävää, mutta hyvällä tavalla. Luin eräälle ystävälleni kirjoituksiani. Olenhan minä niitä joskus itselleni ääneen mutissut, mutta että oikein lukea jollekin toiselle. Oikeasti laittaa ne äänenpainot kohdilleen ja sitä rataa. Ja hämmentävää kyllä ääneni kesti, muutamassa kohdassa pientä säröilyä huomattavissa. Mutta minä puhuin ja joku kuunteli. Ok, minä luin ja joku kuunteli. Minä kirjoitan ja joku lukee. Well you got the point anyhow. Paljastin jotain itsestäni ja tajusin, että olen totta tosiaan perin hyvä kirjoittaja. Noin niin kuin ajatuksen virtaa ja sanaleikkejä, tieteellinen kirjoittaminen ei edelleenkään ole leipälajini, mutta kai kirjoitus tekee siinäkin mestarin. (Freudilainen lipahdus, piti kirjoittaa: harjoitus tekee mestarin).

 

Jännä sinänsä että sain taas tänään kuulla puolitutulta, kuinka minä vaikutan ihmiseltä, joka uskaltaa sanoa. Ai uskallan vai? Siinä sitten tunnin tai pari kahvilla maailmaa parannettuamme ja kaikenmaailman häiriköt ja häiriintyneet maailmanloveen kirottuamme jäin miettimään mistä nämä vahvat näkemykset oikein kumpuavat. Ok, kohtaamistani ihmisistä, mutta silti. Mistä? Mikä on saanut minut näkemään maailman ja ihmiset niin kuin ne havaitsen ja koen? Mikä on saanut minut yhdistämään pisteen a ja z samaan luokkaan? Mikä on saanut minut määrittelemään hyvän ja pahan tai oikean ja väärän? Mikä on saanut minut kirjoittamaan?

 

Nuista kohtaamistani ihmisistä. Oletteko huomanneet, että ihmiset ovat erinlaisia? Toivon mukaan olette, koska muuten elätte mielikuvitus maailmassanne. Ei se mitään minäkin asun siellä, mutta minut tunnetaan siellä. Anyhow pointti mitä yritän tässä tehdä, on kuinka mielenkiintoisia tilanteita tulee kun erilaiset ihmiset kohtaavat. Minkälaisia kompinaatioita ihmisistä tulee ja millaisia tulkintoja ihmiset toisistaan tekevät sanomatta niitä ääneen.

 

 Tiedätte varmaan sen tyypin, joka tulee huoneeseen ja välittömästi tervehtii kaikkia, koska hän tuntee kaikki. Hän on aina iloinen ja avoin (ok, kukaan ei ole AINA iloinen ja avoin, mutta yleensä) ja heittää läppää, jolle muut lämpenevät. Sitten ovat ne tyypit, joilla suu kyllä käy. Mutta joka kerta kun he avaavat suunsa toiset yrittävät lähettää telepaattista viestiä, että voisit sulkea sen jo. Vitsit eivät uppoa ja ilma saastuu epäolennaisista faktoista, joita ilman elämäsi olisi ollut niin paljon parempaa.  Mutta kukaan ei koskaan kehtaa sanoa sitä suoraan. Ja jos joku joskus sattuukin sanomaan asiasta, tapahtuu a) henkilö loukkaantuu iäksi ja muistuttaa siitä myös lopunikäsi. Tai b) henkilö loukkaantuu hetkeksi, mutta unohtaa sitten koko asian ja jatkaa kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tai sitten c) (joka itse asiassa on todennäköisin eli) hän on niin omien sanojensa hurmoksessa, ettei edes ymmärrä loukkaantua vaan jatkaa omaa monologiaa, vaikkei kukaan ilmiselvästi kuuntele.

 

Sitten taas on ne hiljaiset tyypit. Se tyyppi joka on joka paikassa, mutta josta kukaan ei oikeasti tiedä kuin nimen. Se tyyppi, joka puhuu satunnaisesti jotain, mutta joka ei juuri jää mieleen, koska eihän hän oikeastaan sano tai tee mitään muistamisen arvoista. Mutta sitten on niitä tyyppejä, jotka eivät itse asiassa välttämättä edes sano mitään. Mutta heidän läsnäolonsa on niin vahvaa, että luulet käyneesi elämäsi parhaan keskustelun, vaikka hän ei ole sanonut yhtään mitään. Samainen tyyppi voi tietysti myös jotain sanoessaan laukoa sellaisia asioita, joita et itse olisi koskaan tullut ajatelleeksikaan. Ja näin ollen varmistaa sen että kaikki pitävät häntä aivan loistotyyppinä.

 

Olen aina sanonut, että ei kukaan ole läpeensä paha. Kaikissa on jotain hyvää, tarvitaan vain oikea ihminen tuomaan se hyvä esille. Mutta toisaalta ei voi olla ihminen ilman, että ärsyttää jotakuta. Se että olet ja hengität, on ihan riittävä syy siihen, että joku pilkkaa sinua ja ärsyyntyy sinusta. Mutta toisinaan sitä jää miettimään, että mikä tekee toisista ihmisistä niin loistotyyppejä. Siis kyllähän te tiedätte, niitä tyyppejä joiden seurassa viihtyy ja jotka osaa sanoa asiat niin kuin ne ovat tai vaihtoehtoisesti niin kuin haluatte ne kuulla. Luonnollisesti ilman, että tajuatte sitä että he sanovat vain se mitä tietävät, että haluatte kuulla. Ja loppujen lopuksi tarvitseeko olla loistotyyppi ollakseen jotakin? Voihan sitä olla loistotyyppi jollekin.. vaikka itselleen. Vaikka toisaalta ehkä ankarin tuomari olemme kuitenkin me itse. Vain minä itse pystyn sanomaan itselleni et sinä pysty ja aiheuttamaan itselleni elinikäisen trauman. Jos sen sanoisi vain joku muu, emmekä itse komppaisi sitä vahvistaen sen merkitystä noin miljoonalla raipan iskulla, niin ei sillä olisi mitään väliä. Minä itse olen se, joka sanoo mihin pystyn tai en pysty. Toki omatkin kuvitelmani voivat olla väärässä. Mutta olisiko se niin paha asia, jos olisi hieman vääristynyt kuva itsestä noin niin kuin vaaleanpunaisten silmälasien läpikatsottuna. Onko sitä pakko aina ottaa käteen se suurennuslasi kun on kyse itsestä?