Tiedätkö sen hetken kun tajuaa, että ei voi enää kääntyä takaisin. Kun olet jo laittanut oven kiinni ja juuri tajuat että avaimet ovatkin sisäpuolella. Juuri kun otteesi lipeää ja lempilasisi menee sirpaleiksi. Juuri kun lähetät viestin, jonka sanoja et ehkä miettinyt loppuun asti. Juuri kun äänestystulos on laskettu. Se on se hetki jossa otat kiinni ajasta ja hetkestä. Se murto-osasekunti, joka erottaa ”what could have been”in siitä mitä todella tapahtui. Kaikki ne ovet, jotka lukkiutuvat ja huutavat miksei heitä koskaan avattu.

On helppo jossitella. Lyödä päätään seinään ja hokea miksi en tehnyt sitä tai tätä tai miksi jätin sen tai tämän tekemättä. Se on luonnollista. Ketäpä muutakaan ihminen syyttää kuin itseään, kanssa olijoitaan tai niitä surullisen kuuluisia olosuhteita, jotka eivät koskaan ole kenenkään puolella. Mutta loppupeleissä siitä ei ole mitään hyötyä. Ei ole mitään järkeä syyttää ja soimata itseään siitä murto-osasekunnista jolloin on valinnut jonkin tien. Se vaikutti sillä hetkellä oikealta. Ihan varmasti siinä murto-osasekunnissa vaikutti, ei vain välttämättä enää siinä toisessa.

Oli miten oli sitä murto-osasekuntia ei saa enää takaisin. Ei voi kääntyä takaisin ja sanoa: ”ok, nyt minä näin että tämä päätös ei kannattanut joten valitsenkin luukun b”. Ei siinä olisi mitään järkeä, ei siitä oppisi mitään. Ei sillä, en voi väittää, ettenkö itse olisi ollut saman murto-osasekunnin kanssa useamminkin tekemisissä ja silti valinnut ”väärin”, vaikka kokemus olisi opettanut toisin. Sitä vain ihminen uskoo voivansa vaikuttaa. Juuri siihen hetkeen asti kun tajuaa, ettei voi enää kääntyä takaisin.

Mutta ne hetket ovat niitä jotka muuttavat meissä jotakin. Saavat meidät tarkistamaan avaimiemme olinpaikan ennen kuin lyömme oven kiinni. Saavat meidät ehkä miettimään sanojamme seuraavassa viestissä vähän pitempään tai sitten ei. Seuraava viesti tulee kuitenkin aina. Aina tulee uusi murto-osasekunti, jota ennen kaikki ovet ovat avoinna ja jonka jälkeen näemme vain suljetut ovet. Sinänsä hauskaa, että nuo hetket avaavat enemmän ovia kuin sulkevat, mutta me vain tuijotamme niitä sulkeutuneita ovia ja hakkaamme päätämme seinään sanoen ”mitä jos…”