Olen aina ollut ylipainon ja myös kuullut siitä varsinkin lapsukaisena. Jo silloin ja edelleenkin lähinnä ärsyttää ihmiset, jotka hyvää hyvyyttään tuputtavat ties minkä tyylin laihdutusohjeita. Antavat niin kauniita ja itsetuntoa kohentavia mielipiteitään siitä kuinka elämäni voisi olla niin paljon parempaa puolta pienempänä. Kaikesta tästä pilkaamisesta/saarnaamisesta/hyvän tahtoisista huomautuksista on kehittynyt vastarinta. Heti kun saan viitteitä siitä, että aletaan puhua painosta, niin alitajuntani aloittaa lalallalallalallatella jottei vain joutuisi taas kuuntelemaan sitä virttä. Tulee lähinnä mieli sanoa, että juu empä ole itse huomannut peiliin katsoessa että en ehkä ihan mahdu tähän nykyiseen kauneus ja terveysihanteeseen. Mutta kiitos kun jaksatte muistuttaa siitä.

Mitä sitten tulee lehtien "liiku enemmän, syö vähemmän" neuvoihin niin helppohan se on sanoa. Ei sillä, nämähän ovat ne perusasiat joilla asiaan voidaan vaikuttaa. Mutta asiat eivät ole oikeassa elämässä niin yksinkertaisia. Milläs ajalla ja energialla liikut kun kalenterisi on täynnä epämääräisiä merkintöjä epämääräisinä aikoina. Hieno syömisen suunnittelu ja toteutus jää yleensä kiireen ja väsymyksen jalkoihin. Puhumattakaan niistä psykologisista kiemuroista joita koko ikänsä kuultu panettelu on tuottanut. Jos se oikeasti olisi niin helppoa, niin miksi kukaan enää olisi lihava omasta valinnastaan?

Olen monesti sanonut, että mieluummin olen liian lihava kuin anorektikko. Ehkä osa minusta pelkää, että jos tosiaan lähden tähän kaikkialla ympärilläni pyörivää laihdutus ja ihannevartalo rumbaan, löydän itseni pian aikaa toisesta ääripäästä. Vaihdan vain addiktiosta toiseen: tunnesyöpöttelyn mittanauhan tuijotteluun.

Mitä tulee kauhukuvilla pelotteluun, niin se aiheuttaa vain vastareaktion. Myönteiset esimerkit ovat todennäköisempiä motivoijia kuin kuoleman ja sairauden peloittelu. Pelottelut on helppo kuitata "ei se minua vielä koske" - ajattelulla tai "en nyt ehdi, ehkä ensi vuonna". Vaikkakin kyllä minut pysäytti ja kauhistutti, kun minulle heitettiin ihan vakavalla naamalla että oletko ajatellut pillereitä tai leikkaushoitoja painon pudotukseen. Vieläkin on hieman sulattelemista siinä, että tähänkö ollaan tosiaan tultu. Empä olis kymmenen vuotta sitten uskonut.

Vaikka eipä sillä, kymmenen vuotta sitten oli montakin asiaa, mitä en olisi silloin uskonut. Jos olisin tiennyt, olisinko valinnut toisin? Tuskin. Ei mitään niin pahaa etteikö jotain hyvääkin. Joskus vaan on käytävä pohjanmaan kautta, jotta jaksaa kiivetä vuoren huipulle. Vähän perspektiiviä ottamassa ja muutamia pinta naarmuja. Pinta naarmuista tulikin mieleen, että se on jännä homma miten sitä vanhetessaan valittaa eri asioista. Lapsena tikkarin vieminen oli maailman loppu, teininä sydämen särkyminen niin tuskaa niin tuskaa. Nykyään ymmärtää, että tikkareita saa kaupasta lisää ja miehiä tulee ja menee. Ehkä niistä joku jää jäädäkseen tai sitten ei. What ever happens show must go on.

Katselin viikonloppuna lapsuuden valokuviani. Mietin mihin se niissä näkyvä tomeruus on jäänyt? Mihin hävisi se tekemisen meininki? Missä välissä sitä alkoi anteeksi pyydellä olemassa oloaan? Muutenkin ihmiset näyttivät niissä kuvissa niin onnellisilta ja iloisilta. Mihin se on kadonnut, miksi en tunne enää sitä vai onko vika vain minun havaintokyvyssäni? Onko se rajoittunut, vioittunut kaikista pettymyksistä ja parjauksista.