Tulin kotiin pettyneenä, vihaisena, ehkä kuitenkin eniten itselleni, en niinkään muille. Suuttuneena siitä, että muut eivät olleetkaan sitä mitä kuvittelin heidän olevan. Että he eivät joka hetki ajatelleetkaan minua. Että he tuskin edes huomasivat minua. He tuskin edes huomasivat kuinka kuihduin pois. Kuinka jotain oleellista puuttui. Ehkä en vain pitänyt tarpeeksi kovaa melua pahasta olostani. Mutta kuinka kukaan olisi voinut tietää, kun en minäkään tiennyt. Jokin tuntematon, suorastaan järjetön olio muutti ajatuksieni kulkua, johtopäätöksieni punaisia lankoja. Sai mustan näyttämään valkoiselta ja valkoisen mustalta. Kuiskutti korvaani, että ei sinusta kukaan välitä. Et sinä ole mitään. Mene pois, et ansaitse olla täällä. Et ansaitse mitään etkä ketään. Et sinä osaa tehdä mitään oikein. Ei sinun mielipiteelläsi ole mitään väliä.

Ehkä olen vain katkera siitä, että muillakin on elämää johon minä en kuulu. On hetkiä, jolloin minä olen tarpeeton, jolloin kukaan ei kaipaa minua. Muilla on hauskaa ilman minua. Muut pärjää ilman minua. Minä en tahdo. Minä en tahdo taas ihastua päättömästi, jotta voi jäädä vain taas nuoleen haavojaan. Itkemään ja katkeroitumaan rakkaudelle ja elämälle. Ei kukaan oo minua varten. Minä en ole kenenkään maailma. Olen vain pieni Luxemburg toisten maailman kartalla. Sama jos mua ei olisi. Ei kukaan menettäisi mitään. Ei ketään kiinnosta. Ei kukaan kerkeä. Kaikilla on liian kiire oman elämän kanssa. Nobody’s there just for me. Itsekästä, ehkä, vai onko sittenkään? Enkö minä saa kaivata huomiota siinä missä kuka tahansa muukin? Enkö minä ansaitse tuntea sitä, että joku haluaa seuraani?

Mikä mua vaivaa? Skitsoan ihan turhasta, vedän herneet nenään heti kättelyssä. Otan kaikki henkilökohtaisesti. Minä olen paska. Minussa on se vika. Mutta entä jos se vika onkin maailmassa? Tai sittenkin minussa tai maailman katsomuksessa? Olenko itse luonut ne roolit, joiden vankina olen? Miksen voi vain unohtaa ja antaa mennä?

En minä tiedä. Ja tiedän, ettei kukaan muukaan voi tietää. Kun olisi edes pakopaikka, jonne paeta. Paikka jossa se olio ei pääsisi käsiksi sisimpääni. Jossa se ei pääsisi kuiskuttamaan korvaani, ettei sinua kukaan kaipaa. Ei kukaan kuitenkaan ole paikalla silloin kun sinä heitä tarvitset. Eivät he kuitenkaan kuule vaikka kuinka yrittäisit huutaa. Sinähän pärjäät aina, sinullahan on kaikki niin hyvin. Onko minulla? Milloin viimeksi kysyit minulta mitä minulle kuuluu? Milloin viimeksi kuulit vastauksen?