Näin ystävänpäivän lähestyessä pohdiskelen taas ystävyyden syvintä olemusta. (onpa todella omaperäinen aiheen valinta). Mutta onhan se hiivatin pelottavaa kutsua jotakuta ystäväksi. Eikä vain kutsua vaan oikeasti käyttäytyä ystävänä. Mikään ihmissuhde ei ole takuuvarma juttu, ei edes ystävyys. Minulle on siunaantunut ympärille paljon ihmisiä, ystäviä, kavereita, hyvänpäivän tuttuja ja sukulaisia unohtamatta. Mutta kuinkas siinä on niin päässyt käymään ja entä ne jotka ovat jääneet matkan varrelle. Entä ne joita minä olen liikuttanut tai he ovat liikuttaneet minua hetken verran. Missä menee koko elämän kestävän ystävyyden ja hetken ilon raja. Onko se juuri siinä ilossa?

 

Pohdin ihmissuhteita ihan liikaa. Varsinkin näihin aikoihin tulee aina eteen se kysymys kenelle kortin väsää. Kehen jaksaa pitää yhteyttä vaikkei vastakaikua aina saakkaan. Harvempi siitä kortista tuskin pahentuu, mutta onhan se. Ei sillä että ystävyyttä kortilla tai lahjalla ostettaisiin, mutta ei se pahaakaan tee toista muistaa edes kerran kaksi kaiken kiireen keskellä. Telepatia on kiva juttu, mutta joskus on hyvä varmistaa, että viesti on mennyt perille ja toinen tosiaan tietää, että ajattelit häntä. Että uhrasit minuutin tai kaksi hänen ajattelemiseen kaiken muun kiireen keskellä. Sitäkin joutuu toisinaan miettimään, että mitä hyötyä on olla ihmisiä hirveänä ympärillä jos kuitenkin on sula mahdottomuus pitää kaikkiin samalla lailla yhteyttä. Jälleen kerran yhteydenpito ei ole tae ystävyyden laadusta, mutta kyllä se sitä yhtälöä yleensä helpottaa.

 

Mutta. Onko sinulla ystäviä? Miten määrittelet ystävän? Ensimmäiseen vastaan kyllä, toiseen en osaa vastata. Silmieni edessä vilistää eri ihmisten kasvoja ja aivoni koettavat koodata ystävä, kaveri, tuttu, tuntematon, mutta miksi. Mitkä ovat aivoni kriteerit vai onko kyse edes aivoista. onko kyse sittenkin sydämestä, siitä miltä tuntuu jonkun ihmisen läheisyydessä tai vaikka toinen ei ole fyysisesti lähellä. Miten selittää jotain niin monimutkaista kuin ystävyys. ”Mistä tunnet sä ystävän” lauluhan sitä koettaa määritellä, mutta ei sekään ihan aukoton ole. Miten selittää sitä tunnetta kun vanhat ystävät kokoontuvat piruamaan toisilleen leikkisästi.

 

Peruskoulu ja lukio aikoina oli vain aikaa maalailla ystävyyden paperille. Elämän keskiössä ei ollut oppiminen punatulkuista tai oksaalihaposta vaan kaikki se oheissähellys. Ne takapenkin vitsit ja kiertävät laput. Kuka oli ihastunut kehen ja kenen luo mennään yökylään. Mutta jossain vaiheessa piti aikuistua. Piti oikeasti opiskella, mennä töihin, tehdä kaikkea yleishyödyllistä, perustaa perhe. Mihin jäi ystävät? Mitä sitten kun ei enää työpäivän jälkeen jaksa, eikä tenttikirjojen lukemiselta ehdi. Kun ei olekaan aikaa matkustaa ympäri suomea, moikkamassa vuosien varrella kertyneitä sydämiä. Mietin joskus kun veli oli käymässä kotona ja serkkupoika tuli aina silloin kylään tarkoituksena lähteä milloin kalaan milloin kelkkailemaan. Niin mietin, että tuollaisen ystävyyden minäkin haluan. Ihmisen joka tulee kylään aina silloin kun on paikkakunnalla. Ihmisen jonka kanssa vain viettää aikaa. Ei mitään sen kummempaa tarkoitusta varten kuin jutella ja viettää aikaa.

 

Ja taas pääsi itku. Mutta ei se paha asia oo. Voi johtua flunssasta tai unirytmien sekasuudesta, silti väittäisin syyksi tunteiden heräämisen. Sitäkin on taas vaikea selittää, mutta kun vuosi kaudet yrität jäädyttää itsesi tunteettomaksi. Ja sen jälkeen alatkin kaivaa niitä sanoja ja tekoja joilla osoittaa välittämistä niin se voi olla perin liikuttavaa itsellekin, tai varsinkin itselle. Mutta ei jaksa enää ajatella. Jos vaikka pistäis nukkumaan tai yrittäs ainaki, ollu hieman unirytmit persiillään. Ja flunssaki taas vaihteeksi kylässä. Plääh. Mutta ihana että sinä olet siinä. Sitä kai minä pohjimmiltani yritin sanoa.