21.00 olin ihan raato ja valmis simahtamaan saman tien. Mutta tein kohtalokkaan virheen ja kävin suihkussa. Se siitä väsymyksestä sitten. Sitten vielä kehtasin lopettaa viime päivien urakan ja lukea jännitysromaanini (päiväkirjani) loppuun. Puolisen tuntia kai tuossa sängyssä sitten pyöriskelin kunnes totesin, että nukkumatin hiekkakuljetus on tänäkin yönä myöhässä. Ja aamulla kiitän taas itseäni. Noh, joskos huomenna simahtaisin pitkän päivän päätteeksi ajoissa tai sitten en, ei voi tietää.

 

Ihan hirveä viikko tulossa ja miljoona asiaa tehtävänä, mutta nyt en jaksa keskittyä kuin tähän. Prioriteettinsa kullakin. Mutta kun kirjotuttaa niin se täytyy päästää ulos tai se räjähtää sisälle. Selasin tosiaan päiväkirjat viimeisen vuoden osalta. Muutamat kommentit pysäyttivät minut.

 

1.5.2008

Ois helpompi olla ajattelematta. Olla tyhmä ja vain nauttia elämästä. Ei murehtia niitä miljoonia asioita, jotka voivat mennä pieleen. Olla vaan. Leijua ilmassa.

 

Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki edellisistä ajatuksista. Viime aikoina olen huomannut neuroosini vain pahentuneen. Olen valmis selittämään ”virheitäni” 10 A4 etukäteen, kun käytännössä kukaan ei edes noteeraa, että olisin jonkin virheen tehnyt. Kai se on sitten vain virhe minun täydellisyyskategoriani mukaan. Ehkä minä oletan epäinhimillistä tulosta itseltäni, vaikka tiedän että toiset ovat inhimillisiä. Mutta minunhan pitää aina olla luotettava ja ajateltava tulevat katastrofit jo ennalta. On se rankkaa yrittää olla täydellinen. Eikä siitä loppujen lopuksi ole edes mitään hyötyä, kun ”täydelliset ihmiset” ovat rasittavaa seuraa juuri ”täydellisyytensä” takia.

 

24.6.2008

Mutta milloin muutos on valmis, onko se koskaan? Sitten kun opin antamaan itselleni anteeksi? Kun hyväksyn olevani ihan yhtä erehtyväinen kuin kaikki muutkin? Kyllä minullakin on lupa kieltäytyä ja olla silti rakastettu. Lupa erehtyä ja olla silti ihana.

 

Niin. Pahin orjapiiskuri: minä itse. Kukaan muu ei odota minulta täydellisyyttä kuin minä itse. Kukaan muu ei pety kun en niitä kriteereitä täytä, paitsi minä itse. Itse olen vankilani luonut ja sisustanut, minun kai se on rikottavakin. Lainaisko joku lekaa?

 

31.7.2006

Mä aina joskus mietin sitä kuinka pitkälle mä oon päässy.. siitä 7.luokan seiniin nojailevasta yksinäisestä tytöstä… Mut kyl menneisyys on silti tehny tuhonsa itsetunnon osalta.. – Mutta mitä vanhemmax tulee sitä vähemmän niitä aikoja muistelee.. nykyisen elämän menon perässä pysymisessä on ihan tarpeex hommaa… J

 

Huomio vuosiluku 2006 eli ote eräästä kirjeestä jonka olin kirjoittanut. Niin. On ollut hetki jolloin minulla ei ollut ”ketään” tai ainakin itsestä tuntui siltä. Nyt hetkittäin tuntuu, että on liikaa ihmisiä ja kaikkea. Mutta kenestäkään tai mistään ei haluaisi luopua. Mutta elämän varrella on pakko luopua jostain, kunhan ei luopuisi jostain sellaisesta mitä myöhemmin katuisi. Menneisyys ei määrää tulevaisuutta, mutta se antaa raamit joiden läpi tulevaisuutta tarkastellaan. Kerran tikkailta pudonnut, on varovaisempi seuraavalla kerralla.. ehkä, ehkä ei.

 

10.10.2008

En suostu enää anteeksipyytelemään omaa olemassa oloani, vaikka epävarmuus vielä hetkittäin mieleni valtaisikin. Epävarmuus pitää kääntää voitoksi, herkkyydeksi, joka on parhaimmillaan kaunista voimaa.

 

Kauniita sanoja, vähän tekoja. Epävarmuus on ja pysyy, sen kanssa täytyy vain oppia elämään. Vieläkin minä itseni puolesta anteeksipyytelen turhaan, niin turhaan. Pelkään sanovani jotain joka loukkaisi jotakuta, pelkään tekeväni jotain joka hankaloittaa toisten elämää. Pelkään olevani väärässä ja sanon sanani kuiskaten. Traagisinta lienee se, että usein miten olisin oikeassa, jos vain itse uskoisin omiin sanoihini. Jos uskoisin itseeni. Antaisin itselleni mahdollisuuden käyttää kaikki potentiaalini. Lakkaisin piilottelemasta itseäni… niin jos, mutta, kun… niin.