Tuli vain mieleen muutamastakin kuvasta mitä on itse ottanut. Sitten joku on kommentoinut kuinka hauskaa ihmisillä on näyttänyt olevan ja itselle tulee halu sanoa, että minäkin olin siellä. Minä otin tuon kuvan, siksi en näy siinä. Mutta samalla se tuntuu niin vähäpätöiseltä. Miksi minun pitäisi todistaa jollekin ulkopuoliselle että minäkin olin siellä, kun paikalla olijat sen kuitenkin tietävät. Eihän muiden tiedoilla ja kuvitelmilla pitäisi olla mitään sanottavaa asiaan.

 

Kirjoitin viime viikonloppuna runon erääseen tehtävään. Toiset tekivät siihen sopivan liikesarjan. Itse luin sitä runoa uudestaan ja uudestaan ääneen. Kuvittelin kirjoittaneeni sen jostakin muusta. Kuvittelin että se kertoi jostakin muusta kuin minusta. Mutta kun tilanteen lopuksi joku muu luki sen runon äänen, enkä voinut tehdä muuta kuin kuunnella, itkin. Yhtäkkiä se osui ja upposi, tajusin että minusta ja minun elämästänihän minä sen kirjoitin, enkä mistään kuvitteellisesta tilanteesta.

 

Lavalla tuppaan aina kuvittelemaan, että muut ovat niin paljon parempia näyttelijöitä kuin minä. Ironista on, että vain tämä kuvitelma estää minua olemasta yhtä hyvä kuin muut. Vain se, että minä itse estän itseäni pistämästä kaikkea likoon, estää minua onnistumasta. Erästä kirjaa lainaten, vain todelliset kyvyt uskaltavat laittaa itsensä tilanteisiin joissa voivat epäonnistua. Ja välissä pitää epäonnistua, oppiakseen jotain uutta tai päästäkseen lähemmäs tavoitettaan

 

Sain viikko sitten vastaani argumentin, että joskus pitää kyseenalaistaa omia ajatuksiaan. Tuumasin takaisin, että minähän teen sitä koko ajan, sen takia sairastuin masennukseen. Ja toden totta, vasta sen sanoessani tajusin, että pirskatti aivan, juuri sen takia. Sen takia, että minä itse en uskonut minuun. Kuka minuun uskoo, jos en minä itse? Kuka tietää mitä minulle kuuluu, jos en minä itse?

 

Minulla on pakonomainen tarve vakuuttaa kaikki sanani ja tekoni oikeiksi. En voi tehdä tai sanoa mitään ennen kuin tiedän sen olevan jollainlailla oikeutettua ja oikein. Ja tämä on lievästi sanottuna rasittavaa. Mitä kaikkea olisin kerennyt tekemään siinä välissä kun punnitsin vaihtoehtojani, sinä aikana kun kävin läpi kaikki mahdolliset epäonnistumisen kuopat. Mutta en minä tiedä, vaikka tiedänkin. Huomenna minun pitäisi taas olla ”maailman paras näyttelijä”. Korjaan ei minun tarvitse olla, minun pitää vain vakuuttaa, että hahmoni on. Mutta sitä ennen minun on itse uskottava olevani maailman paras näyttelijä.

 

Illalla voin taas kerätä itsetuntoni ja itsevarmuuteni rippeet ja heittää vapaalle. Silti aivoni pyörittelevät koko ajan tätä mahdollisuutta kerrankin näyttää mihin minä pystyn. Ei anteeksi pyytelyä vaan itsevarmuutta, myyntipuheita, vakuuttava kuolema. Mikään sana ei ole merkityksetön vaan kaikki ovat osa suurta esitystä. Huijausta. Mutta sitähän elämä pitkälti on. Esitystä, näytellään olevamme rohkeampia kuin oikeasti olemmekaan, tietävämme enemmän kuin itse asiassa tiedämmekään. Sillä ei sinänsä ole väliä mitä oikeasti olemme tai mitä tiedämme kuhan osaamme esittää asiat vakuuttavasti. Niin, että muut uskovat meitä, ehkä jopa itse uskomme mitä sanomme.