On se aika vuodesta kun muuttolinnut etsivät pesiään ja muutoksen tuulet puhaltavat. Sitä kuvittelee omiin uomiinsa sopeutuneena, että muutkin sopeutuvat. Että muutkin ovat tulleet jäädäkseen. Kun sitten yhtäkkiä tajuaa, että syksyllä ei ehkä olekaan samoja palasia samoilla paikoillaan sitä hämmentyy. Aluksi tekee ehkä jopa mieli huutaa, että ei älä mene. En minä ole valmis taas uuteen muutokseen. Minun piti muuttua, ei muiden.

 

”Valehtelisin, jos väittäisin, ettei mikään mua pelota. Ois kai siistii antaa periksi nyt, toteais vaan kylmästi, ei tästä mitään tuu. Lähtis kävelemään,  painais oven kiinni perässään.” Kolmannen naisen valehtelisin jos väittäisin, on aina ollut suosikki biisejäni, mutta tänään se on kolahtanut entistä enemmän. Osa minusta haluaisi käpertyä sänkyyn peiton alle, että ei minä en tahdo, uskalla, jaksa, kykene. Mutta samaan aikaa jokin uhmakas aivosolu huutaa, että nyt sinun on otettava paikkasi. Et voi aina varmistella muilta, sinun on itse valittava. Sinun on oltava se kuka voit olla, ei se, joka pelkäät olevasi.

 

Sinänsä hassua, että jokin kuukausi sitten mietiskelin kuinka kaikesta kiireestä huolimatta, olen tavallaan jämähtänyt paikoilleni. Pyörin vain samoja ympyröitä hamsterin juoksupyörässä. Mutta sitä saa mitä tilaa. Yhtäkkiä eteeni aukenee lukemattomia valinnan paikkoja. Valintoja, joita en yhtään odottanut, mutta joihin alkuperäisestä epäilystä huolimatta vastasin kyllä ja jotenkin se tuntui ja tuntuu edelleen oikealta. Valintoja, jotka toisista voivat tuntua helpoiltakin, mutta jotka kuitenkin vaikuttavat seuraaviin valintoihin. Sain sen mitä halusinkin, vain eri tavalla kuin aluksi kuvittelin.

 

Muutan ensi viikolla. Sekään ei ollut alkuperäisissä suunnitelmissani. Mutta kun vihdoin hyväksyin tarjouksen, olen perin innolla odottanut, että pääsee tekemään taas uusia rutiineja ja järjestelyjä. Se on hassua, miten sitä varsinkin nuorempana erehtyy ajattelemaan asioita, että näin ne ovat, näin ne ovat aina olleet ja näin ne tulevat aina olemaan. Unohtaa ottaa vain lukuun sen tosiseikan, että asiat muuttuvat, ihmiset muuttuvat ja olosuhteet muuttuvat. Ei mikään ole ikuista ja hyvä niin. Kaikella on aikansa ja paikkansa.

 

Silti on hieman haikea mieli. Yksi tai useampikin aikakausi on jälleen päättymässä. Tilalle tulee aina uusia, mutta mikseivät asiat voisi jatkua samanlaisina pitempään. Pitääkö niiden aina muuttua juuri kun niihin tottuu. *huokaus* Kaikesta huolimatta olen perin onnellinen ja luottavainen siihen, että asiat menevät niin kuin niiden pitää. Kuten eräälle ystävälle totesin istuskellessani aulassa:  Sinutko minun piti tavata? Sinunko takia jäin tähän odottamaan, että polkumme risteävät.