On asioita, joita haluaisin, mutta jotka tuntuvat olevan niin kaukana tuolla jossain etten millään jaksaisi odottaa tai uskoa että se päivä koittaa joskus. On asioita, joita haluaisi tehdä, mutta ei muka ehdi, jaksa, kykene. On asioita, joita tekee, asioita, jotka vievät aikaa ihan huomaamatta.

 

On ihmisiä, joita haluaisi nähdä muttei muka kerkeä. On ihmisiä, joiden seuran valitsee kuin sattumalta. On ihmisiä, joiden seuraan ajautuu tai joutuu halusi tai ei. On ihmisiä, joiden ohitse kulkee, muttei koskaan kohtaa.

 

Mikä siinä on, että ihmiset viettävät suurimman osan elämästään haaveillen ja tavoitellen jotain suurta? Tuhlaten aikansa johonkin ja valitellen kuinka eivät kerkeä tehdä sitä tai tätä? Samalla aikaa voisi tehdä kaikkea pientä. ”Pitäisi”-sanan viemän henkisen ja fyysisen voiman voisi kohdistaa itse tekemiseen tai tekemättömyyteen. Kaikella on kuitenkin tarkoituksensa, aikansa ja hetkensä.

 

Samaan aikaan kuitenkin ihmetyttää, kuinka sitä valitsee asioita sopimaan tulevaan hetkeen, vaikkei tiedä tulevasta hetkestä mitään, tietoisesti ainakaan. Kuten rakas siskoni tuumasi: ”Aivan kuin nämä huonekalut olisivat vain odottaneet tätä taloa”. Itse hymähdin kun tajusin siskolle ystävänpäiväkortin mukaan laittaneeni kangastilkun olevan samaa kangasta joka nyt roikkuu verhona hänen omakotitalossaan, minun huoneessa. Tuota korttia rustatessa en tiennyt mitään koko talosta, pari viikkoa sitten se loppukangas oli vain yksi tilkku muiden joukossa. Kaikki alkoi tilkkusäkistä, jonka sattumalta ostin yli kolme vuotta sitten.

 

 Tänään hymähdin kun sain vihdoin sydäntaulun seinälle. Taulun jonka maalasin ainakin kuusi vuotta sitten ja joka on siitä asti etsinyt paikkaansa. Tänään se sulautui seinän väriin ja jopa seinässä olevaan ratkeamaan kuin unelma. Mutta ehkä silti yksi parhaista hetkistä oli kun pitkän mietiskelyn jälkeen päätin laittaa ”olohuoneeni” verhot. Kahteen ikkunaan laitoin vuorotellen violetin ja punaisen verhon. Asetelma oli täydellinen kun sain ensimmäistä kertaa kolme vuotta sitten tekemäni tiffanytyön ikkunaan. Vasta hetkeä myöhemmin tajusin että myös tiffanytyössä sydämen puolikkaat olivat toinen punainen, toinen violetti.  

 

Minua ei koskaan lakkaa ihmetyttämästä se miten eri aikakausina ostetut tavarat tai tehdyt teot voivat jonain päivänä sointua yhteen. Aivan kuin ne olisivat vain odottaneet sitä päivää jona ne kohtaavat.