Aikoinaan sairaalassa ollessani kirjoitin otsikosta runonkin. En muista sitä sanasta sanaan mutta ajatus oli, että elämä voi hajota kuin korttitalo. Eikä siinä auta muuta kuin rakentaa se uudelleen ja uudelleen. Asennekasvatuksesta en tiedä, mutta korttipelien pelaamisen ja korttitalojen rakentamista voin opettaa. Sain korttitalon kaatumaan rakennusvaiheessa ties kuinka monetta kertaa. Lapsi tuumaa vain vieressä, että sinun pitää rauhoittua. Niinpä niin.

 

Tälläisinä aikoina sitä miettii kuinka on oman maailmankuvansa rakentanut. Miten on muodostanut käsityksensä oikeasta ja väärästä. Tai siitä mikä on kaunista ja ihanaa. Joskus kun ihmiset kaipaavat actionia ja valittavat kuinka mitään ei tapahdu, voi vain pyörittää päätään. Samalla miettiä, että voi kun saisin hetken jolloin voisi vain olla. Kun mitään ei tapahtuisi.  

 

Förstör du inte? Kan du engelska? Lienevät yleisimmät ruotsinkieliset lauseet joita olen viime aikoina kuullut. Ensimmäinen on reaktio hämmentyneeseen ilmeeseen tai liian pitkään sanojen hakuun. Seuraava lause pudottaa kiven sydämeltäni ja juttu luistaa taas. Jälleen kerran huomaa kuinka koulu painottaa tekstin osaamiseen. Ruotsin kielistä Rasmus nallea kyllä voi lukea suomeksi ja yleiset käyttöohjeet. Mutta kun pitäisi sanoa: ”olet oikeassa asunnossa, mutta ihminen, jonka kanssa olet puhunut, on pesutuvassa”, loppuu sanavarasto kesken. On muuten mielenkiintoista lukea grimmin satujen englanninkielistä versiota suomeksi. Hämärät muistikuvat tarinoiden kulusta yhtyvät sanojen hakuun.

 

Nyt taas lasten satuihin uudelleen tutustuneena alkoi miltei huvittaa perusjuonikuviot. Tai kyse oli nyt lähinnä grimmin saduista. Äitipuoli on aina paha ja ilkeä, oikea äiti kuollut traagisesti ja kaikki olisi paremmin jos hän vielä eläisi. Paras lohkaisu oli ehkä kuitenkin disneyn tuhkimo dvd:n lisämateriaaleissa joissa opetetaan prinsessan käytöstä ja pukeutumista. ”onhan tuhkimokin aina ystävällinen ja kestää rääsyissään hyvin elokuvan ajan”. Hetkittäin mietityttää onko satujen hyvä sijoittua kauas kuningaskuntaan, jossa kuitenkin harva lapsista elää. Mistä tulee tyttölasten prinssessavaiheet ja pinkin ihannointi? Onko se vain kulttuurista, vai onko kaikkialla maailmassa se vaihe kun tyttö hihkuu ilosta pinkkiä nähdessään ja tanssahtelee prinsessamaisesti. Tekisi mieleni sanoa, etten minä koskaan, mutta enhän minä sitä enää muista. Muutama barbi on todistettavasti ollut ja prinsessasadut kuunneltu.

 

Kuinka minusta tuli minä? Kuinka päädyin arvostamaan sitä mitä arvostan? Kuinka päädyin suvaitsevaiseksi ja muutenkin suht koht normaalin maailmankuvan omaavaksi? Opettiko joku minua vai olinko minä valmiiksi siihen suuntaan kallellaan?