Jääkaapin takaa kannattaa siivota joskus. Nim. tukehtua pölyyn jääkaappia vaihtaessa. Täysin kalustettu saa ihan uusia ulottuvuuksia. Pistettiin puutelistaa puuttuvista tavaroista ja samalla ilmoitettiin rikkinäisistä asioista. Että jääkapin valo ei pala ja vesihana vuotaa hieman. Korjaaja koetti puhua minulle ruotsia, mutta näytin kai niin kärsivältä, että päätti vaihtaa englantiin. Ratkaisu molempiin oli I’ll bring you a new one. Joten siinä sitä sitten ollaan, uusi jääkaappi ja vesihana, mutta kattolamppuja tai mikroa ei ole näkynyt. Uuden hanan vesi maistuu juuri siltä… uudelta. Kaikessa on puolensa, mutta ehkä kuitenkin vanhassa olisi ollut vara parempi.

 

Imuroituani hieman kävi mielessäni että minun tuurilla siinä ei kuitenkaan ole pölypussia. En uskaltanut tarkistaa, lopetin vain imuroimisen.

 

Ihmiset ovat kummallisia (jälleen kerran). Jos ajattelet vain itseäsi, olet itsekäs paska. Mutta jos uhraat liikaa toisten eteen, olet liian uhrautuvainen. Mistä löytää se keskitie kun ajattelet sopivasti itseäsi mutta myös muita? Missä menee raja mikä on kenenkin ongelma ja yöunien menettämisen arvoista?

 

Eilen tuli ruotsin tv:stä teho-osaston viimeinen jakso. Viime vuosina olen katsonut sarjaa vain satunnaisesti, koska en omista tv:tä. Joskus aikoinaan katsoin sitä todella paljon. Mutta viimeinen jakso oli ihana. Itkin ainakin kolme kertaa. Jotakin jokaiselle, sarjaa alusta katsoneelle, myöhemmin mukaan tulleelle. Onko se sen arvoista, jos joutuu kuitenkin jonain päivänä menettämään jotain itselle tärkeää. Väittävät että on. Ja niin kai se onkin. Mitään ei saa ikuisella takuulla. Ei edes mielenterveyttä.

 

Masennus on rasittava tauti. Ulkoisesti kaikki voi olla kunnossa, mutta jokin sisällä pyörittää asiat umpisolmuun. Yksi selitteistä parannuskeinoa ei ole ja vaikka luulisit selvinneesi se saattaa tehdä comebackin. Muuttaa oireitaan ja huijata jopa itseään. Ei se ollut vain väsymystä, se on masennusta.