Känkkäränkkä on ruma otus, vaikka sen tarkoitus on hyvä (tämä väite kaivannee pientä lisäselvennystä). Känkkäränkkä kertoo siitä että jokin on huonosti. Jokin asia ei mennyt niin kuin piti. Ei saanut tarpeeksi unta, ruokaa, suosikkimurojaan tai katsoa haluamaansa elokuvaa. Usein miten se on pienten asioiden vyyhti jotka lumipallo-efektimäisesti kasaantuvat.

 

Huomasin eräs päivä sanovani lapselle. ”Voi lapsi rakas, kun sinä vähän kasvat, sinä ymmärrät, etteivät punaiset pilkut vihreässä vesivärissä ole maailmanloppu.” Lapsi inttää kovapäisesti vastaan. Välissä jää miettimään millä oikeudella sitä vähättelee toisen maailmanloppua. Toiselle se on vesivärit sekaisin. Jos jokainen aikuinen saisi yhtä kovia känkkäränkkiä kuin lapset tai ainakin yhtä usein, elämä olisi perin rasittavaa. Toisaalta hiljaisen myöntymisen alle kasvaa katkeruus kun ei jaksa, viitsi tai halua nostaa meteliä. Elämä on kovaa, aina ei saa mitä haluaa. Mutta kuinka paljon paskaa on otettava niskaansa hiljaisesti hyväksyen?

 

Minne kitketään se lapsen perimmäinen huutamisen tarve? Sanotaan, että pitää olla kiltisti. Pitää toimia niin ja näin. Mutta miksi? Jotta toisten elämä olisi helpompaa, mutta entä oma elämä?

 

Milloin on oikeus suuttua ja olla vihainen? Kuinka osata ottaa toisen sanat niin kuin niiden perimmäinen tarkoitus on, eikä niin kuin ne vihaisena sanotaan. Huomaan hetkittäin sanovani, että saat sinä kärtytä kuinka paljon vaan, mutta et sinä sillä mitään muuta saa kuin pahaa mieltä kaikille muillekin. Niin.

 

Puhumattakaan laatuajasta. Kenen kanssa vietät eniten aikaa? Miksi? Miten? Onko se todella niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa haluaisit olla vai niiden joiden kanssa olet pakotettu elämään? Ja ennen kaikkea miten vietät aikaa itsesi kanssa? vai vietätkö sitä edes?