Tässä sitä on taas muutaman päivän aikana joutunut sellaisten kysymysten eteen, että ei voi kun ihmetellä ja säveltää vastauksia. Lapsi päätti että olisin kynä. Vasitella sitten kysyin minkä värinen kynä olisin jos kerran olisin kynä. Lapsi tuumaa miettimättä, että sateenkaari. Mitäpä siihen lisäämään.

 

Mitä jos lääkäri olisi lamppu? peili? kynä? nenä? matkalaukku?

Mitä jos lääkäri olisi peitto? laukkuja? suu? matto? teroitin? peruukki? kulmakarvat?

 

Niin mitä jos. Ensi alkuun tuntui ja tuntuu vieläkin hullulta, että mitä sitä kyselemään, lääkäri on lääkäri ja piste. Mutta toisaalta aikuisethan sitä hulluja vasta onkin kun ovat päättäneet, että asiat ovat näin piste. Kaikki käsitteen määrittely ja ajatusmallit ovat vain sovittuja asioita. Joku on keksinyt että lääkäri on lääkäri ja kissa on kissa. Aikuisten ajatusmaailma on usein rajoittunutta (toki poikkeuksiakin on). Sitä on jo ajautunut kaavoihin ja rakennellut omia rajojaan. Mutta lapsi vasta etsii niitä, lapsella ei ole olemassa vielä valmiita vastauksia, on vain kysymyksiä.

 

Lasten selityksen tarve näkyy hauskasti sanoissa naksunalle, kutitusnalle ja kuumakalle. Itse en ole kyseisiin olentoihin aiemmin törmännyt. Kuka lie ne alun perin keksinyt, mutta mikäpäs se parempi selitys naksunnalle, kutitukselle ja kuumalle kuin että nallet ne siellä temmeltää leikkiessään.

 

Mitä jos sataisi kissoja? sänkyjä? taloja? gorilloja? hammasharjoja ja tahnoja? piikkejä?

Onko sade kyyneleitä? Tieteellinen vastaus lienee ei, mutta olisihan se kaunis ajatus. Mutta kenen kyyneleitä ne sitten olisivat ja olisivatko ne ilon vai surun kyyneleitä?

 

Yhtäkkiä pohjoisen ilmasto tuntuu perin mukavalta kun siellä hyttyset ja kärpäset ovat sentään pikkurillin päätä pienempiä. Täällä kun sateen jälkeen tiellä kävelee peukaloa suurempia surmaajaetanoita ja noppaa suurempia koppakuoriaisia niin ei naurata. Tai tarkalleen ottaen luontoäiti eli lapsi tutkii niitä innoissaan: ”hei täällä on etana” ja minä vieressä yökkään, että oliko pakko taas ilmoittaa. Vaikka eipä sillä, olenhan itsekin pienempänä pitänyt paarmaa lemmikkinä ja ties mitä muuta.  Herää kysymys onko lapsi vielä niin lähellä luontoa, että pitää ötököitäkin kavereinaan vai onko se vain persoona kysymys.