Kävelin sillalla, vedestä märät laudat näyttivät kovin synkiltä ympäröivän sateenharmauden kera. Mietin kuinka huonosti täytyy mennä ennen kuin menee paremmin? Ottaako minut joku kiinni kun kaadun? Kerrankin kun olisin valmis kaatamaan sisimpäni toiselle, ei ole ketään siinä. Tai sitten on liian monta. Keskiviikkona on pitkästä aikaa psykologille aika, mutta se tuntuu niin kaukaiselta. Sen pitäisi olla heti huomenna.

 

Mutta niin vain sen kaiken synkkyyden lomasta alkoi takaani paistaa aurinko. Niin kovin, ettei voinut muuta kuin virnistää takaisin ja vilkaista taivaalle uskomattoman selvää sateenkaarta. Sateenkaarta, jonka molemmat päät näkyivät ja jonka kaaren alta kävelin kotiin. Niin, jokaisen sateen jälkeen tulee sateenkaari. Ehkä pohjalla olo tekee perussiivouksen, joka tekee tilaa uudelle. Ei vain jaksaisi olla yksin, eikä kyllä kenenkään muunkaan kannateltavana.

 

Mitä ihminen tekee kun koettaa pärjätä yksin ja näyttää ärsyttäville ihmisille, että kyllä minäkin osaan. Hätiköityjä johtopäätöksiä, joiden seuraukset saa kantaa ihan itse. Ja lopulta ketään ei naurata. Mistä ihmeestä opitaan tapa, tehdään ensin ja näytetään heikkoudet vasta sitten, kun ollaan jo raunioilla? Miksei voi itseään paljastaa edes silloin kun toinen sitä pyytää. Mikä siinä on muka niin vaikeaa? Sanoja, sanojen perään, ajatukset esiin.

 

Sanomattakin on selvää, että olen taas vihainen itselleni. Lähinnä siitä, että minulla on kuvitteelliset raamit joihin koetan pyrkiä sormet verillä, vaikka huomattavasti vähempikin riittäisi. Ei aina tarvitsisi olla täydellinen, ei edes lähellä. Olisi edes rikkonainen, aidosti rikkonainen.