On tämä kirjottaminen näemmä jäänyt toissijaiseksi. Ehkä ei vaan ole ollut sanottavaa tai ehkä ei vaan ole ehtinyt istahtaa koneelle maailmaa ihmettelemään. Haluaisin kirjoittaa, mutten tiedä mitä kirjoittaisin. Kertoisinko päivästäni, viikostani, kuukaudesta, vuodesta vai jostain ympäri pyöreästä ajatuksesta. Yksityiskohtia en kuitenkaan voi kuvailla. Taidan vilkuilla kalenteria ja mietiskellä olisiko sillä mitään sanottavaa asiaan.

 

Syyskuu meni todennäköisesti sängyn pohjalla maaten. Lääkityksen aloitettua tuntui, että vihdoin tiedän miltä tuntuu kun jää vain sänkyyn makaamaan. Kun nukkuu 12h yöunet ja ottaa silti päikkärit. Kun ei jaksa kohdata ketään eikä tehdä mitään, välittää mistään. Ensimmäisen 2-4vko aikana on suurempi itsemurha riski… Yksi niistä sivuvaikutuksista, joiden tarpeellisuutta ja ironisuutta mietin. Kuinka uskaltaa ottaa pilleri, jossa varoitetaan että masennus oireet voivat pahentua ennen kuin ne parantuvat. Mutta kai vuoristoradassakin on ensin mentävä alas, jotta voi sitten taas päästä ylös.

 

Jossain vaiheessa kelkka kääntyi, mutta käsijarru jäi päälle. Ahdistus alkoi hiljalleen väistyä ja alkoi olla energiaa huomata ympäristöään ja tehdä sille jotain. Tarttua imuriin ja antaa villakoirille huutia. Pieniä asioita, jotka eivät enää tuntuneet maailmanlopulta. Mutta aamuisin minusta ei ollut mihinkään. Väsytti niin pirusti. Onnekseni kalenterini ei siinä vaiheessa täyttynyt aamumenoista niin voi hyvällä omalla tunnolla nukkua ja herätä sitten kun alkoi tajuta maailmasta jotain.

 

Mutta hiljalleen elämä alkoi voittaa. Vaivauduin tentteihin, joista pääsin läpi. Sain palautettua tehtäviä, jotka meni läpi. Sain aikaiseksi jotain, opintopisteitä. Ja sitten se ruljanssi taas lähti, tasapainoilu koulun, teatterin ja muun elämän välillä. Mitä lähemmäs marraskuun loppupuolta tultiin, sitä enemmän teatteri vei tilaa. Sitä enemmän minua ärsytti, kuinka uhraudun, leikin marttyyriä ja vedin itkukohtauksia. Kohtauksia, joissa omat toiveet ja ympäristön vaatimukset eivät kohdanneet tai ehkä ne kohtasivatkin, mutta niin kovalla voimalla, että minun oli pakko reagoida.

 

On pelottavaa itkeä. Ottaa tilaa ja sanoa kuunnelkaa minua nyt. Älä yritä tukahduttaa itkuani vaan ole siinä ja kuuntele. Halaa, pidä kiinni, ole läsnä. Ei siihen vaadita muuta.

 

Mutta nyt. Bdi:n mukaan voin paremmin, jokin aika sitten itsekin tunsin olevani energinen. En ehkä hyvinvoiva, mutta paremmin kuin keväällä. Mutta nyt joku pilvi koettaa taas kaapata minua alleen. Katkaisen suhteet niihin, jotka koettavat minua auttaa. Väitän, ettei niistä ole mitään apua, etten tarvitse niitä. Mutta onko vika sittenkin vain minussa. Haluanko minä parantua? Haluanko minä muuttua? Vai haluanko vain vetää peittoa korville ja paeta maailmaa. Ehkä tämä on vain väliaikaista, kiirettä, väsymystä, kaamosta. En tiedä. Minua pelottaa.