Mutta kun se yksi ainoa puuttuu.

Niin mikään ei riitä. 

 

Miksi mun pitäs olla vahva ja jaksaa yksin?

Miksen mä saa rakastaa ja olla rakastettu? 

 

Joo, on paljon ihmisiä ympärillä, 

mutta ei ne korvaa sitä yhtä,

jolle oisin koko maailma. 

Ei ole enää ketään, jolle vois valittaa sinkkuuden kurjuudesta, 

kun kaikilla on joku, 

joka niitä rakastaa. 

Joku, joka pitää niitä hyvänä. 

 

Ehkä mun on tarkotus olla yksin, jotta voisin keskittyä ja tukea muita. 

 

Mutta on se niin väärin. 

Miksei mulla voi olla sitä kalliota? 

Sitä syliä, joka rauhoittaa. 

On siinä ja kuuntelee. 

 

Mutta ei. 

Yksin pitää mennä nukkumaan ja 

yksin herätä. 

Ei kukaan toivottele hyviä öitä, 

         aamuja, 

edes päivää. 

On ihmisiä, jotka haluaa nähä mua ja joille mä merkkaan paljon,

mutta at the end of the day 

heillä on muutakin elämää. 

 

Jotenkin minä en vain riitä... omasta mielestäni. 

Koskaan en ole tarpeeksi hyvä, ihana, tunnollinen, loistava.. täydellinen. 

Olen aina keskeneräinen, laiska p*ska. 

Vaikka pahimmillanikin olen aivan loistava, fiksu ja uskomaton. 

 

Miksen voi riittää itselleni? 

Ketä koetan miellyttää? 

Voisinko vain luottaa siihen, 

että kaikki on hyvin ja minä riitä? 

Minun parhaani on paras. 

PISTE. 

Ei selityksiä, 

ei muttia, 

vain hymy ja hyvä olo. 

 

 

Tosiasiassa mulla menee aivan vitun  huonosti, ehkä huonommin kuin koskaan. Mikään ei huvita, mikään ei kiinnosta. Koettaa vain kynsin ja hampain keksiä jotain mukavaa tekemistä, joka saisi innon ja energian palaamaan. Mutta ei.