En edes muista milloin olen viimeksi kirjoittanut, joten otin päiväkirjan avuksi tähän avunhuutoon. Huomaan kirjoittaneeni perin osuvia runoja, suorastaan viiltäviä. Mutta ehkä ne viiltävät vain minua, kun minähän ne olen kirjoittanutkin luomisen tuskassa. Tuli toissapäivänä puhetta juuri siitä, kuinka hyvänä ajanjaksona harvoin jaksaa kirjoittaa. Mutta odotapas kun menee huonosti, niin johan syntyy sydäntä raastavaa tekstiä.  Kai kaikella on hintansa. 

 

Kovasti olen tässä taas lapsen leikkiä seuratessani miettinyt asioita. Lähinnä ehkä sitä miten opettaa lapselle elämän perusasioita. Kuinka tukea lapsen luonteenomaista uteliaisuutta ja rohkeutta ja kuitenkin samalla opettaa peruskäyttäytymissääntöjä. Kuinka opettaa suvaitsevaiseksi ja ajattelemaan omilla aivoillaan? Ei kait sellaista voi opettaa, mutta saahan sitä yrittää. Tai sitten vain suostuu lapsen oppiin siitä kuinka kävelymatka on paljon mukavampaa lumivallien päällä liukumäkien kera. 

 

Haluaisin jo nukkumaan, mutta jotenkin tuntuu, että sydämeni päällä on vielä jotain. Pari viime päivää ovat olleet kerrassaan loistavia, mutta jokin kaihertaa. Olisi hirveä tarve puhua, kirjoittaa, maalata, mutta jotenkin ei saa sitä tarvetta konkreettisesti ulos. Se jää tuohon sentin päähän kuin heliumilmapallo, joka vahingossa lentää taivaan tuuliin. Odotan vain, että joku kysyisi minulta oikean kysymyksen, muttei kukaan älyä kysyä. Minun pitäisi älytä sanoa, mutta olen liian ehdollistunut kysymys-vastaus-peliin, jotta voisin aloittaa monologin kuulijoilleni, dialogista puhumattakaan.