Tajusin tänään pitkästä aikaa jotain uutta. Vaatii paljon enemmän olla hiljaa yhdessä kuin puhua pälpättää niitä näitä. Niitä hetkiä, kun vietät aikaa toisen kanssa sanomatta mitään pitää vaalia. Jotenkin ajatusmaailmani on kieroutunut, että pitäisi puhua ja sanoa hirveästi ollakseen tai tehdäkseen jotain. Mutta toisinaan riittää, että on siinä. Vaivautuu paikalle vaikkei sanoja saakaan ulos. Eikä ehkä kaipaakaan mitään sanottavaa, mutta silti on paljon mukavampi kävellä jonkun kanssa kuin yksin. 

 

Aloitin terapian. Ensimmäisellä kerralla kirosin itseäni, että vajoan sitten taas siihen sanomattomuuden kuoppaan. Sen pitäisi olla yksi niistä paikoissa, jossa ainakin saisin sanottua mitä päässäni liikkuu, mutta ei. Vastasin kyllä kun kysyttiin, mutta lyhyesti. En vahingossakaan antanut oljenkorsia, johon tarttua. Mutta kai minä itse tein ajatustyötä koko ajan, vaikken sitä tietoisesti tajunnutkaan. Mietin valintojani, sitä mikä oikeasti on tärkeää ja mikä on riittävää. 

 

 

Mutta kun se yksi ainoa puuttuu.

Niin mikään ei riitä. 

 

Miksi mun pitäs olla vahva ja jaksaa yksin?

Miksen mä saa rakastaa ja olla rakastettu? 

 

Joo, on paljon ihmisiä ympärillä, 

mutta ei ne korvaa sitä yhtä,

jolle oisin koko maailma. 

Ei ole enää ketään, jolle vois valittaa sinkkuuden kurjuudesta, 

kun kaikilla on joku, 

joka niitä rakastaa. 

Joku, joka pitää niitä hyvänä. 

 

Ehkä mun on tarkotus olla yksin, jotta voisin keskittyä ja tukea muita. 

 

Mutta on se niin väärin. 

Miksei mulla voi olla sitä kalliota? 

Sitä syliä, joka rauhoittaa. 

On siinä ja kuuntelee. 

 

Mutta ei. 

Yksin pitää mennä nukkumaan ja 

yksin herätä. 

Ei kukaan toivottele hyviä öitä, 

         aamuja, 

edes päivää. 

On ihmisiä, jotka haluaa nähä mua ja joille mä merkkaan paljon,

mutta at the end of the day 

heillä on muutakin elämää. 

 

Jotenkin minä en vain riitä... omasta mielestäni. 

Koskaan en ole tarpeeksi hyvä, ihana, tunnollinen, loistava.. täydellinen. 

Olen aina keskeneräinen, laiska p*ska. 

Vaikka pahimmillanikin olen aivan loistava, fiksu ja uskomaton. 

 

Miksen voi riittää itselleni? 

Ketä koetan miellyttää? 

Voisinko vain luottaa siihen, 

että kaikki on hyvin ja minä riitä? 

Minun parhaani on paras. 

PISTE. 

Ei selityksiä, 

ei muttia, 

vain hymy ja hyvä olo. 

 

 

Tosiasiassa mulla menee aivan vitun  huonosti, ehkä huonommin kuin koskaan. Mikään ei huvita, mikään ei kiinnosta. Koettaa vain kynsin ja hampain keksiä jotain mukavaa tekemistä, joka saisi innon ja energian palaamaan. Mutta ei. 

 

En edes muista milloin olen viimeksi kirjoittanut, joten otin päiväkirjan avuksi tähän avunhuutoon. Huomaan kirjoittaneeni perin osuvia runoja, suorastaan viiltäviä. Mutta ehkä ne viiltävät vain minua, kun minähän ne olen kirjoittanutkin luomisen tuskassa. Tuli toissapäivänä puhetta juuri siitä, kuinka hyvänä ajanjaksona harvoin jaksaa kirjoittaa. Mutta odotapas kun menee huonosti, niin johan syntyy sydäntä raastavaa tekstiä.  Kai kaikella on hintansa. 

 

Kovasti olen tässä taas lapsen leikkiä seuratessani miettinyt asioita. Lähinnä ehkä sitä miten opettaa lapselle elämän perusasioita. Kuinka tukea lapsen luonteenomaista uteliaisuutta ja rohkeutta ja kuitenkin samalla opettaa peruskäyttäytymissääntöjä. Kuinka opettaa suvaitsevaiseksi ja ajattelemaan omilla aivoillaan? Ei kait sellaista voi opettaa, mutta saahan sitä yrittää. Tai sitten vain suostuu lapsen oppiin siitä kuinka kävelymatka on paljon mukavampaa lumivallien päällä liukumäkien kera. 

 

Haluaisin jo nukkumaan, mutta jotenkin tuntuu, että sydämeni päällä on vielä jotain. Pari viime päivää ovat olleet kerrassaan loistavia, mutta jokin kaihertaa. Olisi hirveä tarve puhua, kirjoittaa, maalata, mutta jotenkin ei saa sitä tarvetta konkreettisesti ulos. Se jää tuohon sentin päähän kuin heliumilmapallo, joka vahingossa lentää taivaan tuuliin. Odotan vain, että joku kysyisi minulta oikean kysymyksen, muttei kukaan älyä kysyä. Minun pitäisi älytä sanoa, mutta olen liian ehdollistunut kysymys-vastaus-peliin, jotta voisin aloittaa monologin kuulijoilleni, dialogista puhumattakaan. 

 

 

Ei kukaan sanonut, että elämän pitäis olla helppoa, 

mutta. 

 

Onko mahdollista pohtia maailma puhki?

Voiko liikaan suruun kuolla?

Mitä jos on liian viisas ikäisekseen?

Olisiko tyhmänä helpompaa?

Ei taas hyvin mee. Huomaan skippaavani luentoja, vältteleväni ihmisiä, olevani väsynyt ja kärttyinen, enkä jaksa ajatella, päätöksenteosta tai avunpyytämisestä puhumattakaan. Haluan vain peiton alle piiloon, enkä edes jaksa nukkua. 

 

Olen vain paossa maailmaa ja pahoja,

normaaleita asioita. 

Paossa elämää, 

         tunteita,

päätöksiä,

    vaikeuksia. 

 

Ei jaksa puhua, tuntea, ajatella. 

On kuin robotti, joka ohjelmoidaan liikkumaan eteenpäin. 

Huojuva askel kerrallaan. 

 

Tein eilen BDI:n 39p. Not good, not good at all. Olen yrittänyt tehdä mukavia asioita, että saisin edes itseni jaloilleni, mutta miksi? Miksi vaivautua? Mutta olen minä asioita saanut aikaan, ei sillä. Mutta mikään ei riitä. 

 

En minä tiedä. 

Väsyttää.

     Ei jaksaisi yrittää. 

 

Mutta ei kait se auta kuin mennä nukkumaan ja koettaa uudestaan taas huomenna.

 

Kun olis joku, joka rakastais. 

Pitäis sylissä.

     Lohduttais. 

 

Mutta ei.

Ite pitää räntäsateessa lompsia.