Suru-uutisia. Kävin puhelinlistani läpi että kenelle soittaisin. Mutta ei kukaan kuitenkaan osaa sanoa muuta kuin otan osaa. Enkä minäkään. Tarvis vaan jonku joka ois siinä. Mutta kaikki on poissa kaupungista jne. Ei kait se auta kuin selvitä yksin. Tuli kyllä ku salama kirkkaalta taivaalta vaikka jälkikäteen mietittynä olihan siitä merkkejä. Hassua sinänsä että kax vuotta sitten samalta leiriltä palattuani sain ensimmäisen suru-uutisen ja nyt toisen. Jotenki perhosvaikutus sopii juuri tähän iltaan. Vaikkakin on hieman synkempi leffa kuin oletin sen oleva. And they lived happily not together.

”Hautausmaa on täynnä korvaamattomia ihmisiä”

Aina on liian kiire, käyn kylässä sitten joskus. Mitä jos ”joskus” ei koskaan tulekaan? En väitä että jokainen päivä pitäisi elää kuin se olisi viimeinen. Hieno ajatus, mutta aika rankkaa sekin pitemmän päälle ois. Tarkotan vaan, että älä anna vuosien juosta ohitse harkitessa. Käytä vapaapäiväsi tai hetkesi toisten seuraan tai muistamiseen. Koskaan ei tiedä milloin on viimeinen hetki.

Tee sitä mitä tahdot, älä sitä mitä on pakko tehdä. Joo, tiedetään, yhteiskunta on niin kätevästi rakennettu, että ne pakot monesti menee etusijalle. Mutta valitse edes kerran toisin. Elämästä pitää nauttia. Niistä pienistä asioista.  Mutta nyt lähden kyläilemään kun kerrankin kerkeän ja jaksan.