ensin ärsytti naapurin bilehileet. Sitten alkoi haluttamaan suklaata, jonka kuitenkin ohitin syömällä appelsiinin. Appelsiini luonnollisesti piristi. Sitten tuli mukaan ne viisisataa kymmenen ajatusta, jotka varmasti pitävät hereillä. Miten kuvittelet selviytyväsi siitä ja siitä ja tästä ja tuosta ja argh!!!!!!!! Nyt siis juon teetä ja koetan rauhoittaa itseni nukkumiskuntoon. Ajatustoimintaa ei juurikaan ole havaittavissa niin paras kirjoittaa. Sehän kuitenkin onnistuu automaattisena toimintona.

 

Mietiskelin tuossa juuri että kuinka kauan menee jonkin toiminnon automatisoitumiseen ja ennen kaikkea kuinka kauan menee siitä pois oppimiseen. Kuinka monta kertaa pitää kirjoittaa vanha salasana, jotta ennen enteriä tajuaa, että ei perhana se tämä olekaan. Kuinka kauan menee ennen kuin osaa repliikkinsä niin ulkoa että menee sekaisin jos alkaa ajattelemaan mitä olikaan sanomassa. Kuinka kauan menee siihen, että osaa soittaa pianolla kappaleen niin, että menee sekaisin jos alkaa miettimään mikäs nuotti se tuo onkaan. Tai että kuinka kauan osoittaa kaukosäätimellä videoiden yläpuolelle ihmetellen miksei mitään tapahdu, kunnes tajuaa, että digiboxin paikka on siirretty.

 

Toki on varsin kätevää, että ihminen on niin mukautumiskykyinen ja automatisoi nopeasti toistuvat tapahtumat. Mutta toisaalta se on myös rasite. Mitä sitten kun haluaisikin tehdä jotain muuta. Kun haluaisikin muuttaa yhtälön a -> b? Miten huijata itseään muuttumaan? Miten muuttaa tapansa reagoida asioihin kun on niin monta vuotta opetellut niitä toiseen suuntaan. Minulla oli jossain vaiheessa taktiikka ”ikävien” asioiden hoitamiseen. Enää niin ja niin kauan niin se on ohi. Toisaalta se oli lohdullinen ajatus, toisaalta se ruokki suoriutumisajatusta. Minun täytyy käyttää näitä ja näitä asioita välineinä johonkin parempaan. Mutta entä asiat joilla ei ole deadlinea. Tai asiat jotka eivät välttämättä päätykään silloin kuin niiden pitäisi. Ja eikös matkan pitänyt olla tärkeämpi kuin päämäärä. Ja mitäs sitten kun ei ole päämäärää.

 

Väitän usein ettei minulla ole suunnitelmia, vaikka se ei ole koko totuus. Minulla saattaa olla useitakin suunnitelmia, mutta koska niissä on liian monta liikkuvaa tekijää, en välitä niitä mainostaa. Sanon että harhailen ilman päämäärää, mutta on minullakin jokin päämäärä. Mutta se on jotain niin abstraktia ja tuolla jossain etten osaa sitä itsellenikään rajata. Sitten minua ärsyttävät ihmiset jotka kyselevät koska valmistun, mitä minusta tulee, mitä sitten. Ymmärrettäköön se on kulttuurisesti opittu tapa ja helpottaa toisten ymmärrystä. Mutta en minä tiedä, korjaan minä tiedän, mutten jaksa sitä aina selittää. Viime vuoden kalenteria katsellessa huomasin moniakin asioita, joita en olisi koskaan uskonut tekeväni. Mutta elämä vie eri rataa kuin kuvittelee, jos vain antaa sen viedä. Jos uskaltaa löysätä käsijarrun.

 

Eilen muutama selitteli millaisia mörköjä on pienenä pelännyt. Itse olin hieman ymmälläni huomatessani, etten saa mieleeni mitään mörköä jota olisin pelännyt. En muista pelänneeni mitään. Tai varmaankin minäkin jotain olen pelännyt, mutta en niin että vieläkin sen muistaisin. Nykyään en muuta teekään kuin pelkään. Mikä tappoi sen luoton elämään ja ihmisiin? Älkää käsittäkö väärin, on minulla edelleen usko siihen että asiat järjestyy ja usein selviänkin ihan käsittämättömiin tilanteisiin ja niistä pois. Mutta se etukäteismurehtiminen ja mörköjen suurentelu. Hui. Sama homma on joulupukin kanssa. En minä muista milloin minulle on selvinnyt, ettei sellaista ”oikeasti” ole. Eikä minulla juurikaan edes ole mitään varsinaisia mielikuvia aiheesta muutenkaan. Monia muitakin asioita ihmettelen hetkittäin, että miten minulla ei ole tästä mitään mielikuvaa. Ehkä ne eivät vain ole olleet sitten niin merkittäviä tapauksia. Ei voi tietää, kun ei muista.

 

Mutta tee loppui joten koetan taas treffata nukkumatin kanssa.