Kolme ihmistä matkalla tuntemattomaan liian vähin suunnitelmin. Aamulla reippaina poistumme junasta, tajuamme kuitenkin samassa, että sama juna matkaa satamaan, meidän päätepisteeseen. Hyvää onneamme ihmetellen kerkesimme takaisin junaan ja hetken jopa hengähtää. Kunnes näemme junan lähtevän liikkeelle juuri nenämme alta. Tahtoo sanoa, että mikäli olisimme hypänneet kyytiin seuraavasta ovesta, olisimme päässeet matkaan. Nyt jäimme vain ihmetyksestä nauramaan, että ei ole todellista.

 

Pääsimme kuitenkin laivaan tai tarkalleen ottaen terminaaliin, jossa liukuportaat halusivat pysähtyä juuri kun astuin niiden päähän. Se on hassu hetki kun ihmisiltä menee hetki tajuta, hetkonen nämä portaathan eivät liiku. Sitten hämmentyneitä katseita vierustovereihin, että missä vika ja tapahtuuko jotain. Ja kunnes tajutaan että liukuhihna ei tähän hätään liiku niin ihmiset liikkuvat.

 

Laivamatka kai meni suuremmitta kommelluksitta. Mutta taas terminaaliin päästyämme päätimme käyttää hissiä, jolloin löysimme itsemme tilanteesta, jossa vilkuilimme toisiamme epäuskoisesti, että tulikohan oikea kerros. Kyllä tuli, mutta piti vain vaihtaa uusi hissi päästäksemme aulakerrokseen. Kuvaan sopi vallan mainiosti, että terminaalin ulkopuolella oli poliisiauto ja ambulanssi odottelemassa. Ei tosin meitä, mutta kumminkin.

 

Vihdoin löysimme linja-auto pysäkin ja suunnattomine kantamuksinemme kömmimme paikoillemme. Voi miltä se tasapainoilu onkaan mahtanut näyttää. Matkan aikana pienin seurueestamme veteli tyytyväisenä nokosia ja minä kadehdin vieressä, että voi kun minäkin voisin. Mutta jonkun piti pysyä hereillä, että älyäisimme poistua linja-autosta taas tasapainoillen ja kanssa ihmisiämme huvittaen tai ärsyttäen.

 

Tietysti missasimme jatko linja-automme ja saimme odotella tunnin. Jossa vaiheessa aloin itsekseni naureskella, että minulle alkaa hiljalleen muistua mieleen miksi yleensä liikun mieluummin omalla autolla. Tuntemattomalta saimme neuvon, että kannattaisi käydä läheisessä kaupassa. Mutta kantamustemme määrän perustella totesimme jättävämme sen myöhempään ajan kohtaan. Vihdoin asuntoon päästyämme tajuamme kellon olevan niin paljon, ettei linja-autoja keskustaan enää mene. Pitkällisen pohdinnan jälkeen yksi uhrautuu metsästämään meille ruokaa.

 

Saaliksi läheisestä räkäläkioskista herkesi pussillinen sipsejä, kauraryynenä, tiivistemehua ja maitoa. Ostaja oli ollut niin iloinen siitä että kaupassa olleesta kahdesta maitopullosta oli saanut sen avaamattoman. Kunnes ruokaillessa aloin kaatamaan sitä lasiini ja tajuamme eräpäivän olleen eilen. Keitettyämme puuron tajuamme, että niin olisi tietysti voinut sitä suolaa ja sokeria ostaa. Itse ratkaisin ongelman murentamalla pähkinä-suklaa-paussi keksin mausteaineeksi. Ja kaverini lisäsi suolan sipsien avulla. Tosin nauroimme vedet silmissä sitä, että kuvittelitko jonain päivänä dippaavasi sipsejä kaurapuuroon.

 

Teimme pitkän listan, että huomenna menemme aamusta linja-autolla kaupunkiin. Tietysti meidän tuurillamme paikallista lehteä lukiessamme kaverini tajuaa, että huomenna on pyhäpäivä, jolloin linja-autot eivät liiku. Ilmeisesti kuitenkin liikkeet ovat auki. Kaiken tämän mukavuuden lisäksi polveni uhkaavasti ilmoittaa taas olemassa olostaan. Ilmeisesti ei oikein ilahtunut suurten laukkujen kantamisesta pitkin ja poikin. Eikä tietysti ole mitään, jota voisi pakastaa kylmäpussiksi.  Paluumatkalla otan ihan kiltisti taksin satamaan, niin ehkä pääsen ehjänä perille. Ehkä en.