Kiitän itseäni taas 7 tunnin kuluttua kun kello soi. En tiedä. Tuntuu kuin sisälläni olisi joku suuri öhkömönkiäinen, joka kaivaa tietään ulos, mutta törmää aina panssariin. Kuin se rikkoisi kaiken sisältäni tunneleitaan raivatessaan. Haluaisin puhua, mutten tiedä mistä. Haluaisin kirjoittaa, mutten edes tiedä mistä alkaisin. Haluaisin maalata, mutten tiedä mitä. Haluaisin tehdä kaikkea, mutta en tiedä mistä alkaisin ja mihin päätyisin.

Sisälläni on selittämätön paha olo. Ulkoisesti kaikki on vallan mainiosti, mutta jokin pitää yllä sisäistä ukkosmyrskyä. Alan olla kyyninen. Odotan taas pahinta ja stressaan tulevia tilanteita minkä kerkeän. En jaksaisi kohdata uusia ihmisiä ja opetella uusia käyttäytymissääntöjä. Vedän vain tuttua ja turvallista peittoa korville.

Haluaisin itkeä, mutten jaksa. Sitten taas repeän ihan ihme tilanteissa liitoksistani. Mitä itken kun kyyneleille ei tunnu tulevan loppua? Mistä olen niin katkera, että se syö minun sisällyksiä alkupalaksi? Haluaisin vain olla iloinen, energinen, onnellinen, onko se liikaa vaadittu?