että olisin nukahtanut tai siivonnut tai tehnyt muitakaan niistä viidestä sadasta miljoonasta asiasta, jotka hetkittäin kuiskivat korvaani: ”muistatko minut?”. Ihmisen valikoiva muisti on aika kätevä juttu. Tosin aika rasittava niille ihmisille, jotka haluaisivat muistaa kaiken. Tuli tässä joku päivä sitten puhetta siitä mitä on soveliasta ja ehkä jopa suotavaakin unohtaa ja mitä taas hyvä muistaa. Olen jo aikapäiviä sitten todennut että aivojeni muistikapasiteetti ylittyy päivittäin. Siksi on pakko unohtaa jotain, että muistaa edes laittaa vaatteet päälleen kun lähtee ulos tai edes lähteä ulos silloin kun pitää.

 

 Sekin on hauska juttu kuinka en muista mikä päivä tänään on tai edes kuukausi. Siis jos minulta kysytään viikonpäivää tai päivämäärää niin olen hetken, että hetkonen, odotas kun mietin. Siitä huolimatta olen toistaiseksi onnistunut suurin piirtein olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Mutta tämä johtunee ehkäpä juurikin siitä, että elän päivä tai viikko kerrallaan. Tiedän, että minun pitää tänään olla siellä, huomenna täällä ja ylihuomenna jossain muualla. En vain tiedä mitä päiviä tänään, huomenna tai ylihuomenna ovat. Koska ei sillä sinänsä ole merkitystä. Vuodet ja vuodenajat vaihtuvat niin kovalla rytinällä, että mitä sitä turhia joka kuukausi pysähtyä miettimään mikä kuukausi nyt onkaan, päivistä puhumattakaan.

 

Mutta ei minun tästä pitänyt alkaa kirjoittamaan. Vaan siitä kuinka rasittavaa on ajatella ja olla oikeassa. Oikeassa oleminen on yliarvostettua ja pain in the ass sometimes. Minunhan se pitäisi tietää kun olen yleensä oikeassa. Toisin kuin ihmiset saattavat kuvitella niin olisin mieluummin useammin väärässä. Väärässä olo ei välttämättä ole sen kivempaa, mutta oikeassa olo tuo vastuuta. Koska tiedät miten asiat tulevat menemään, sinun tulee älytä estää niitä tai siis tehdä ehkäiseviä toimenpiteitä katastrofien välttämiseksi. Jos ei kukaan muu älyä tai jaksa ottaa vastuuta niin sinun on se tehtävä. Ja vaikket sitä vastuuta ottaisikaan, niin tuntisit huonoa omaatuntoa. Siitä ettet ottanut vastuuta, koska sinä sentään tajusit, mitä tulisi tapahtumaan, jos et ottaisi vastuuta.

 

Niin… joko kerroin, etten pysty katsomaan mustavalkoelokuvia tai muitakaan ohjelmia. Vaikka niissä olisi kuinka hieno juoni ja näyttelijät niin heti kun kuulen tai näen sen olevan mustavalkoinen niin mielenkiintoni lopahtaa. Jostain syystä mustavalkoisuus ei anna minulle tarpeeksi virikkeitä, ei visuaalisella eikä abstraktilla tasolla. Asiat eivät voi olla yksinkertaisia. Se ei vain ole mahdollista. Aina niihin liittyy lieventäviä asianhaaroja. Asioita, jotka tapahtuivat ennen asioita ja asioita, jotka tulevat tapahtumaan asioiden jälkeen. Niin.. tai sitten vain aivoni tykkäävät rakennella palapelejä, joko olemassa olevia tai kuviteltuja.

 

Mutta sitäkin taas tuossa eilen mietin, että jos olen parittomassa joukossa, niin minä olen se pariton. Minä olen se, jolla ei ole parempaa puoliskoa tai edes parasta ystävää. Ei sillä, on monia ihmisiä, jotka välittävät minusta ja haluavat olla seurassani. En vain ole kenenkään ensimmäinen valinta. Aina joku muu on tärkeämpi. Tai ainakin minusta tuntuu siltä. Voihan se olla, että taas kuvittelen, mutta ehkä toiset on vain luotu olemaan yksin ja itsenäisiä. Tai sitten olen vain itse luonut itseni ympärille muurin, jota on vaikea tai mahdotonta rikkoa. Ja jostain kumman syystä ne ihmiset jotka sen pystyisivät rikkomaan, luovuttavat juuri kun enää viimeinen isku olisi lyötävänä. So why bother?

 

Miksi päästää ihmisiä lähelleen, kun eivät he siihen kuitenkaan jää? Hetken voi olla hauskaa ja koskettavaa, mutta sitten on jo taas aika siirtyä seuraavan haasteen tai helpomman umpisolmun pariin. Mikä lie draamakuningatar vaihe taas meneillään. Mutta oikeasti, miksi hankkia ympärilleen ihmisiä ja asioita, joista joutuu kuitenkin jossain vaiheessa luopumaan? Miksei elämä voi pysyä tasapaksun onnellisena pitemmän aikaa? Miksi aina juuri kun totut johonkin tilanteeseen, se muuttuu? Ei sillä, muutos voi olla hyväkin, mutta mitä jos maailma pysyisi hetken paikallaan. Että saisi edes viikon pysähtyä ja koota ajatuksiaan, ilman, että muu maailma kerkeäisi sinä aikana muuttua ja näin ollen itsekin joutuu taas muuttamaan ajatuksiaan kun palaa oravanpyörään? Sitä ei tajua olleensa jostakin poissa ennen kuin sinne palaa. Sitten vasta tajuaa, että ihmiset ja asiat siellä ovat jatkaneet eteenpäin ja muuttuneet.

 

Viime aikoina olen kokenut harvinaisia rauhallisuuden tunteita. (Juu ei tarvi sinne mielisairaalaan vielä soittaa, mutta..) Joskus ihmisjoukon keskellä tulee sellainen hassu tunne. Sen entisen: ”kutistun pieneksi ja yritän piiloutua”- reaktion tilalle on tullut jotain uutta. Se on se tunne kun ympärillä on hirveä häly, ihmisiä, musiikkia what ever. Ja voit kaikesta huolimatta hymyillä itseksesi, koska itsellä on hyvä olla. Kait se on sitten sitä niin kutsuttua itsensä kanssa sinuina olemista. Olipas muuten vaikea sananparsi kääntää oikeaan sijamuotoon, mutta luultavasti ymmärtänette mitä koetin tuonne mongertaa. Ne on taas niitä hetkiä joita ei osaa selittää, mutta on kuin maailma pysähtyisi hetkeksi. Kuin hetken olisi vain itsensä ja ajatustensa kanssa vaikka ympärillä tapahtuisi mitä.

 

Mutta en minä tiedä… vois taas yrittää nukkua. Pysähtyä. Kiitos ja hyvää yötä.