Tajusin tänään pitkästä aikaa jotain uutta. Vaatii paljon enemmän olla hiljaa yhdessä kuin puhua pälpättää niitä näitä. Niitä hetkiä, kun vietät aikaa toisen kanssa sanomatta mitään pitää vaalia. Jotenkin ajatusmaailmani on kieroutunut, että pitäisi puhua ja sanoa hirveästi ollakseen tai tehdäkseen jotain. Mutta toisinaan riittää, että on siinä. Vaivautuu paikalle vaikkei sanoja saakaan ulos. Eikä ehkä kaipaakaan mitään sanottavaa, mutta silti on paljon mukavampi kävellä jonkun kanssa kuin yksin. 

 

Aloitin terapian. Ensimmäisellä kerralla kirosin itseäni, että vajoan sitten taas siihen sanomattomuuden kuoppaan. Sen pitäisi olla yksi niistä paikoissa, jossa ainakin saisin sanottua mitä päässäni liikkuu, mutta ei. Vastasin kyllä kun kysyttiin, mutta lyhyesti. En vahingossakaan antanut oljenkorsia, johon tarttua. Mutta kai minä itse tein ajatustyötä koko ajan, vaikken sitä tietoisesti tajunnutkaan. Mietin valintojani, sitä mikä oikeasti on tärkeää ja mikä on riittävää.