Kuinka huonosti pitää asioiden olla, jotta MINÄ alan ratkomaan niitä tissuttelemalla siideriä?

Niin. Koko luonto odottaa jotain. Sadetta, uutta ukkosmyrskyä. Taivas on synkkä ja puiden liike hidasta ja anovaa.

 

Tekis mieli juoda perseet, muttei oikein voi kun pitäisi aamulla auto katsastaa. Tänään en jaksanut, enkä viime viikolla. Tänään sentään kävin nostamassa rahaa sitä varten, laitoin rekisteriotteen laukkuun ja ajoin sinne, mutta kun vapaita parkkipaikkoja ei ollut, kyllästyin ja lähdin pois. Vitutuksessa olisin halunnut tulla suoraan nukkumaan, mutta vaivauduin sentään yliopistolle tarkistamaan milloin se huomenna aukeaa, etten turhaan herää.

 

Aurinko yrittää pilkistää aidan raosta, mutten edes halua sitä tänne. Haluan vain odottavan tuulen, synkän pilveen, sateen. Lähtisin sateeseen kävelemään, jollei reidessäni oleva haava olisi toista mieltä. Aurinko pois, en minä sinua tänne halua. Lintuja, ei. Haluan sen hiljaisuuden kun luonto odottaa myrskyä. Kävin hakemassa toisen paidan ja huovan jaloilleni kun täällä on aika kylmä. Nyt alkaa jo tuulla kovempaa. Ei enää odota, vaan jo tuo viestiä eteenpäin. Varokaa, siirtykää, paetkaa.

Liian makeaa siideriä.

 

Sain mitä halusin, aurinko katosi. Jokin minun sisälläni myllertää. Etsii koloaan. On kuin loinen jota ei näy päälle päin. Huomaa vain lykkäävänsä asioita, antavansa periksi ennen kuin edes aloittaa. Lapsien kiljuntaa, tuulikellojen soittoja. Kännykän ääni, johon tyly ajatus: ”ai nytkö sinä minua kaipaatkin.”

 

Mikä tarkoitus on sillä että pitää olla yksin ilman pelastajaa? Seisoa tuulessa kuin vahva kuusi, vain oksat juoruavat, että jotain on vialla. Mutta mikä siinä on, ettei voi luottaa mihinkään? että kaikki muuttuu. Juuri kun totut, että näin asiat ovat hyvin, niin sitten sitä mennään. Epävarmuudesta huolimatta, pelastaja on ollut tiedossa. Mutta entä kun häntä ei enää ole? Kun ei ole enää ihmistä, joka tökkii kusiaispesää, tietäen osuvansa johonkin. Kun jäljelle jää silkkihansikkaisiin pukeutuneita narreja, jotka vain nyökyttelevät ja pitävät huolen itsestään? Mitä sitten kun ei olekaan ihmistä, joka ei suostu sietämään hiljaisuutta, vaan haluaa tietää? Vapauttaako se minut edelleen johonkin? Jos elämä heittelee kohtalon käsikirjoituksen mukaan, niin on kohtalolla aikamoinen mielikuvitus. Miten saada kaikki ne palaset loksahtamaan kohdilleen juuri ajallaan. Ei liian aikaisin, silloin kun niitä vaaditaan, vaan juuri silloin kun niitä tarvitaan, pyytämättä. Mikä on se koodi, jolla viimeinenkin sydämen lukko avataan?

 

”Hyvä on. En välitä enää. Olen tyytyväinen.” Mistä kukaan oikein tietää mistä on kysymys? Lasten leikkien ääni kuuluu jo kovempaa kuin tuulen odotus. Taisi tuuli lietsoa väärää tietoa. *huokaus* Mutta pianonsoitto rauhoitti ja piristi tänäänkin. Se vain että tykkäisin soittaa vain omille korvilleni, en muille. Muiden korville en ole tarpeeksi hyvä. Omilleni olen. Lauluja, jotka tuovat muistoja, tunteita. Varmuutta siitä, että on jotain pysyvää, vaikka niidenkin kehys aina muuttuu. Lapsena ne olivat vain lauluja, nyttemmin niillä on jokin sanoma. Joskus hyvin suurikin.

 

Mutta mikä virka on cd:llä jota ei koskaan katso? Miksi kaivata toista cd:tä, jota ei myöskään katsoisi? Jotta sen saisi hyllyynsä, voisi näyttää jollekin muulle. Katso nyt, tuossa se on. En valehdellut, tuossa se on. Jotakin konkreettista, käsin kosketeltavaan, jotakin muuta kuin vain minun sanojani. Minun sanani eivät kelpaa elämänvaluutaksi. Ne ovat kuin väärää rahaa. Vaikuttavat oikeilta, muttei niillä ole mitään arvoa. Minun tekoni ovat liian tarkkaan mietittyjä. Jotakin omituista, tekopyhää. Ei katseeni löydä enää kiinnekohdetta. Ei halua jotakin kohti vaan haluaa jostakin pois. Haluaa vain.

 

Ja sieltä se aurinko tuli, vaikka kuinka koetti temmota vastaan. Pilvet väistyivät, tuuli vielä jäi. Sieltä ne mielialalääkkeet tulevat, mutta väistyvätkö pilvet? Tuuli vain jää. Väsymys. Ei masennus vaan väsymys. Vai olisiko sittenkin jälkimmäistä ensimmäisen valepuvussa. Olisiko kaikki sittenkin ollut suurta huijausta? Askel eteen, kolme taakse. Ääneni on kadonnut. En uskalla käyttää sitä. Se voisi loukata jotakuta. Saattaisi sanoa asioita oikein päin. Minun on lakattava kuvittelemasta, että muut ovat oikeassa. Eivät he useinkaan ole. He ovat vain kovaäänisempiä, vakuuttavampia.

 

Ambulanssin sireeni, kotitien tuttuääni. Ei pelota vaan muistuttaa olemassa olostaan. Kaupassa mietin kuinka mitä tahansa voi vakuuttaa ihmisen parhaaksi sopivassa mielentilassa. ”Ei” – ei anna vapautta mihinkään, ”kyllä” – antaa mahdollisuuden huijaukseen, kuvitelmaan, haaveeseen, pettymykseen. Mutta onko pettymys niin paha asia? Eikö sekin ole tunne?

 

Olen kirjoittanut kohta tunnin. Minun piti lukea ja sitten kirjoittaa, ei vain kirjoittaa. Naapurin koira ilmoittaa kotiinpaluustaan. Raportoi naapureille matkasta. Lintu visertää tuulen viestiä eteenpäin. Väärä hälytys, ei mitään hätää. ”älä hauku” ”älä itke” älä kerro maailmalle, että tunnet jotain. käyttäydy asiallisesti. Istu nätisti, nyökkää ja puhu vain kauniista asioista. Älä sekoita pakkaa.

 

Tuntuu oudolta kun joku huolehtii. Kun joku kysyy, jollekin pitäisi osata vastata. Miten vastaat ilman sanoja, joita et ole alun perin oppinut? Mistä tietää milloin häiritsee ja milloin on hyvä että tunkeutuu? Kuinka paljon on juuri sopivasti? Kuinka valita oikein? Kuinka saada itsensä liikkeelle? Kuinka olla kuin aurinko ja siirtää pilvet tieltään? Tervetuloa kylttikin oli tuulessa lentänyt. Minne lie ketju lentänyt. En jaksanut noukkia sitä, ehkä sitten kun nousen, ehkä en muista sitä enää silloin.. Kuinka paljon teemme asioita, koska meidän on ”pakko” tai kun meistä vaan tuntuu siltä. Yksinäinen pallogrilli ja linnun liverrys.

 

Paljon on tullut ulos asioita, ehkä oikeitakin, mutta pirustakos tuota taas tietää mikä on se niitti, joka niagaran hanat aukaisee. Jokin sisälläni haluaa taistella. Pistää vastaan kynsin ja hampain. Ei, sinä et voi jäädä vain makaamaan. Ei, sinä et voi, sinun on pakko. ”kun tuuli kylmästi kutittaa selkää, muista, että meillä oli hetkemme – retkemme” Kaikki päättyy, mutta kaikki myös alkaa. Kaikki tapahtuu hetken verran ja hetken katoavaisuuden tajuaa vasta sen jälkeen. Vastaat tyhjiin kysymyksiin, tyhjillä vastauksilla ja hymyilette onnelliseen loppuunne saakka.

 

En minä täysin kuollut ole. Jossain on se intohimon siemen. Se tarvitsee vain hyvän kasvualusta ja paljon vettä, lämpöä ja hyväksyntää. Anteeksiantoa ja rakkautta. Aika on kummallinen käsite. Se etenee koko ajan. Joskus sen huomaa, yleensä ei. Välistä havahtuu, ai täälläkö me jo olemme, sitten nukahtaa taas. Valonsäteet häilyvät puiden oksien välistä kuin irti päässeet joen jäät. Vihdoinkin vapaita, valmiita sulamaan, häviämään. Pitää ottaa maalaustarpeet kotiin ja maalata. Maalata sydämensä kyllyydestä. Maalata pahat peikot pois. Mörrimöykyt ja menninkäiset.

 

Missä minä olin kun ne keskustelut käytiin? Missä minun keskusteluni olivat? Vai enkö koskaan uskaltanut aloittaa niitä? Pelkäsinkö niiden johtavan johonkin? Paljastavan jotain. Puutöitä. Tahtoo rakentamaan puupalapeliä. Rakennelmaa, joka rakennetaan vain jotta se voitaisiin purkaa ja polttaa. Luonnolla on osansa kaikessa, kaikki sulassa sovussa. Siideri ei ole juuri vaeltunut, mutta kyllä minä sen juon, ehkä, olo ei silti ole parempi. Ei enää ehkä ihan niin synkkä, muttei vieläkään poutainen. Energinen? Mistä saisin energiaa? Haluaisin itselleni kaulaliinan, laastarin, jotakin peittämään arpeni.

 

Lueskelin vanhaa päiväkirjaani. Vuoden vaihdetta. Samat ongelmat ollu jo silloin, väsyttää, ei saa mitään aikaiseksi jne. Ja kiroaa sitä kuinka elämä muuttuu. Luulin auringon jo menneen mailleen, mutta sieltähän se palasi silmiini paistamaan.

 

Joskus harmittaa kun on itse lavalla, ettei voi nähdä kyseistä näytelmää kokonaisuutena. Tietää osat joista se koostuu, muttei näe niiden suhteita. Ei näe mihin sellaiset ihmiset kiinnittävät huomion, jotka eivät tiedä tarinaa tai sitä mitä siinä pitäisi tapahtua. Mutta toisaalta näytelmän tekemisen intohimo ei ole siinä valmiissa tuotteessa, vaan siinä prosessissa. Siinä että joutuu ja saa kuulla ja lukea ne käsikirjotukset over and over again. Ja joka kerta tajuaa jotain uutta. Hei, toi sanoo ton, koska se tietää että, tai ei tiedä. Hassua.