Ku vois vaan itkeä, märytä vuorokausia putkeen, että mä en jaksa tätä paskaa. Itkis sen kaiken ulos. Itkis niin kauan, ettei olis enää minkä vuoksi itkeä. Että kaikki ne patoumat joutais h*lvettiin ja nauru ja ilo pääsis virtaamaan niihin uomiin. Että jaksais, olis ilonen ja nauttis, nauras sydämen kyllyydestä, ois onnellinen. Ei murehtis menneitä tai tulevia.

 

Olis vaan ja

kaikki ois hyvin.

Kaikki ois hyvin.

Kaikki ois hyvin.

Kaikki… ois hyvin.

Kaikki ois… hyvin.

Onko se mahollista, että kaikki ois hyvin?

 

Ois onnellinen, nauttis.

Jaksais, ois energinen, ilonen, ihana, aikaansaava.

Kiittäis itteään ja muita.

Ei käpertyis vaan halais avosylin maailmaa.

Ottais kaiken sen rakkauden vastaan.

 

Olis vaan ja nauttis, rakastas.

Olis vaan.

Rakastas itteään, rakastas muita,

rakastas niitä pienen pieniä asioita.

Nauttis niistä.

Ehtis pysähtyä, kattella, ihmetellä.

 

Olla ja nauttia.

Unohtaa maailma hetkeksi.

Olla ja nauttia.

Olla tyytyväinen.

Tässä on hyvä olla näin.

 

Just tässä, just näin.

Ihan tässä vaan.

Ei missään muualla vaan tässä ittensä kanssa.

Hyväksys ittensä.

Ottas asiat niinku ne on ja kääntäs ne oikein päin.

Näkis asioiden hyvät puolet.

 

Ois onnellinen.

Ois rauhassa.

Ois tässä ja nyt.

Ei eilisessä tai huomisessa vaan tässä ja nyt.

Hengähtäis.

          Istahtais.

                  Kuuntelis.

           Kattelis.

               Ihmettelis.

Kummastelis ääneen.

Naureskelis itekseen.

Hymyilis koko kropallaan.

 

Rakastas,

     ois rakastettu.

Ois tässä ja nyt.

      Sun vierellä.

Ottais sua kädestä kiinni.

Hymyilis. Suutelis hellästi.

     Silittäs sun hiuksias.

Sä pitäisit musta kiinni.

Olisit hiljaa, mutta sanosit just sen

mitä mun tarvii kuulla:

”mä oon tässä nyt,

enkä oo menossa mihinkään”