Haluttas rupatella mutta ihmisillä on elämä. Haluttas tehä kaikkea, mutta flunssa pistää kiviä kenkiin. Haluttas vaan olla, mutta maailma vain koventaa tahtiaan. Kaikenlaista haluttas ja pitäs tehä, mutta nukkuakaan ei jaksa. Ei tiedä mistä alottas tai mihin jaksais keskittyä.

 

Vedän taas herneitä nenään ihan ihme asioista. Lisääntymisestä on tullut lähinnä kirosana. Ei sillä, lapset on kivoja ja hienoa että ihmiset lisääntyvät. Mutta jokainen uusi tulokas muistuttaa minua siitä, että minä olen se joka palaa tyhjää kotiin yksin. Ja juuri nyt en jaksaisi olla tyhjässä kodissa yksin. Eilen oli pitkästä aikaa olo, etten tahdo tulla kotiin. En tahdo laahustaa yksin kipeänä pimeään ja hiljaiseen kämppään. Kyllä, hehkulamppu ja radio on keksitty, mutta ihmisen läsnäolo tuottaa paljon muutakin kuin valoa ja ääntä.

 

Tiedetään, ihmisten elämät menevät eri rataa ja minulla ei tarvitse olla kaikkea sitä mitä muillakin eli parisuhdetta ja lapsia. Enkä minä mitään perhettä ole tähän hätään hinkumassakaan. Mutta. ARGHHH!!!!!!!! Silti ärsyttää. Aivan kuin jokainen lapsi olisi muistutus siitä mitä minulla ei ole. Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella ja kateus on kansantauti. Vaikka en minä halua sitä mitä heillä on, enkä toisaalta oikeasti toivo ettei heilläkään sitä olisi. Se on vain ne kaikki lieve ilmiöt jotka siihen liittyy.

 

Tämä nyt voi taas kuulostaa typerältä, mutta kun toisella on lapsi, et voi enää nähdä häntä ilman sitä lasta. Vaikka lapsi ei olisi fyysisesti läsnä, lapsi kaikkine hössötyksineen on muuttanut toisen suhtautumista elämään. Et voi valittaa mistään fyysisestä kivusta ilman että saat naamallesi synnytyskivut. Et voi valittaa univaikeuksista ilman että toinen vetää vipua entäpäs kun vastasyntynyt ei nuku. Ja mitäs tuumaat siinä vaiheessa kun kaksi äitiä kertaavat lastensa kehitysvaiheita. Kummin kaiman lasten tai eläinten temput ei ihan pelaa samassa liigassa. Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan ystäviäni ja heidän lapsiaan ja haluan että he ovat onnellisia. Mutta en voi sille mitään, että kaikkien lisääntymisvimma saa minussa aikaan ärsytystä ja pienuuden tunnetta.

 

Jotenkin en koskaan ole oikeassa elämän vaiheessa suhteessa muihin. Muut ovat aina muutaman askeleen edellä. Ja toisaalta jos mietitään ihmisiä, joiden kanssa vietän eniten aikaani, niin heistä monet ovat vielä lapsettomia, mutta kyse onkin nyt vanhoista kavereista. Niistä, joiden kanssa on viettänyt lapsuutensa. Niitä joihin itseään vertaa, että mitä on saanut aikaan. Ja mikään ei ole ärsyttävämpi lause kuin kyllä sinä sitten ymmärrät kun on omia lapsia. Niin. Niin varmasti ymmärränkin, mutta sen aika ei ole vielä pitkään aikaan. Siihen asti angstaan ihan omassa vapaudessani yksin, vaikka ei minun elämässäni edes ole mitään valittamista.