Nämä ovat niitä hiljaisia hetkiä, kun ei oikeastaan edes ajattele, tajuaa vain asioita. Istun vain paikoillaan katsoen tyhjiä seiniä ja kaappeja. Ajatellen mitä niissä oli tai ei ollut. Ajatuksia, unelmia, tekoja. Olin jo niin tottunut tähän paikkaan, en edes etsinyt muuta. Ja kaikesta kaihoisuudesta huolimatta olen varma, että näin on parempi. Että näin sen kuului mennä. Nämä seinät ovat nähneet ja opettaneet tarpeeksi. On seuraavan ohikulkijan vuoro.

Sade ropisee ikkunalautaan. Onkohan siellä uudessa muuten ikkunalautaa? Kuulostaako sade siellä samalta? Onko siellä samanlainen henki kuin täällä? Se tuntuu kodilta jo nyt ennen kuin sinne on edes asettunut. Hassua, miten elämä heittelee. Viimeinen yö tässä talossa. Niin kohta on taas yksi ajanjakso ohi.