Vesimeloni on hyvää, mutta kun sitä syö koko ajan, se menettää merkityksensä. Samaa voisi löysällä aasinsillalla sanoa ihmissuhteista. Mitä lähempänä olet, sitä kauempana olet. Usein ihmiset joiden kanssa vietät eniten aikaa, tietävät elämästäsi vähiten. Tai no voin yleistää tämän vain itseeni. Mutta ihmiset, joita näet päivittäin, heidän kanssaan koetat selvitä arjesta. He ovat samassa tilassa kanssasi, mutta eivät pääse pääsi sisälle. Sitten taas on heitä, jotka eivät juuri arjestasi mitään tiedä, mutta kun näet heitä, kerrot heille mitä mielessäsi liikkuu.

 

Lapsi kysyi eräänä päivänä mitä toivot kaikkein eniten. En osannut vastata. Ne ovat niitä kysymyksiä, joita kukaan ei uskalla kysyä. Erään kerran kysyin muutamilta ihmisiltä oletko onnellinen? Voiko sellaiseen kysymykseen edes vastata? Mitä onni on ja kenelle se suodaan? Mikä on lempivärisi? Mistä ruuasta pidät tai et pidä? Mitä harrastat? Kysymyksiä, joita lapsuus ja nuoruusaikana olivat niin tärkeitä. Niitä piti kirjoitella joka ystäväkirjaan. Aikuisena ne kysymykset hävisivät johonkin. Jossakin elokuvassa oli, että rakkautta on tietää miten toinen juo kahvin. Pieniä asioita.

 

Minä rakastan pieniä asioita. Pieniä yksityiskohtia joita muut eivät ehkä edes huomaa. Erilaiset muodot ja värit ovat ihania. Sellaiset minimaalisen pienet asiat ovat kaikkein parhaimpia. Asiat, jotka tekemällä toinen huomaa, että ajattelit häntä. Jotain jonka joskus vain toinen ymmärtää.  

 

Tänään satoi pitkästä aikaa. Illalla oli ihanan tuntuinen ilma kun luonto taas odotti myrskyä. En tiedä mikä minua myrskyssä viehättää. Mutta se vain on jotenkin niin kiehtovaa. Auringonpaiste on tylsää. Pientä tuulenvirettä pitää olla. Tulisiko juuri ukkonen? Luonto on kyllä sen värinen, että voi hyvinkin olla. Kaikki odottavat jotakin.

 

Lapsi käytti kaikki helmet seinäkoristeisiin, joissa ei mielestäni ollut mitään erityisen hienoa koristusta. Osa minusta kauhisteli vierestä: ”mitä tuhlausta”. Mutta osa minusta hymyili itsekseen ja mietiskeli kuinka me aikuiset olemme tuhlareita. Hamuamme erinäisiä asioita hyvän tai huonon päivän varalle, jota ei koskaan ehkä tule. Mitä hyötyä on laatikollisesta helmiä, jos niitä ei koskaan käytä? Mitä hyötyä on vesiväreistä, jos niillä ei koskaan maalaa?

 

Oletko koskaan löytänyt itseäsi sanomasta lapselle ”varo, saatat satuttaa itsesi”? Joka kerta kun päästän sen sammakon suustani, en voi kuin ihmetellä sitä ajatusmaailmojen eroa. Lapsi hyppii, pomppii, roikkuu pää alaspäin ihan innoissaan. Aikuinen sydän kurkussa katsoo vierestä, kun ei lapsi vain taittaisi niskoja tai muuta vastaavaa. Tai ehkä se olen vain minä, joka on hermoheikko. Aina kuitenkin herää kysymys onko parempi hyppiä ja pomppia ja ehkä katkaista jalkansa, kuin ei hyppiä ja pomppia laisinkaan. Turvallinen on turvallista, mutta ei elämän nuoralla tanssissa ole suojaverkkoa, ainakaan joka kerta.